Muistiinpanoja Bachelardin Tilan poetiikasta

Runot ilmentävät voimia, jotka eivät ole osa tiedon kiertokulkua.

- Gaston Bachelard

Pääsin lähes oikeina opiskeluina, ei minään korviketoimintoina lukemaan Bachelardin Tilan poetiikkaa (1957/2003), tutkimusta asuttujen tilojen poeettisista kuvista.

Bachelard tutkii ennen kaikkea onnellisen tilan kuvia, jotka hänen mukaansa "kantavat uuden olemisen merkkiä" (s. 55.). Tällaisia onnen kuvia ovat usein asumiseen liittyvät runokuvat (talot, pesät, sopet, joiden analyysista Bachelardin teos koostuu), mutta taustalla häilyy myös laajempi missio: Bachelardille poeettiset kuvat ja niiden kantama (uusi) oleminen on olennaisesti hyvää oloa. "Tämä uusi oleminen on onnellinen ihminen" (mp.).

Innostuin ajatuksesta, että runokuvat ovat tiloja, jotka herättävät henkiin alkuperäisen suhteen maailmaan. Kuva on ennen ajattelua (s. 38.); Poeettinen kuva on äärimmäisen vastuuton psyykkinen tapahtuma (s. 51); Poeettisessa kuvassa sielu lausuu läsnäolonsa (s. 41).

Innostuin myös siitä, että mitään alkuperäistä suhdetta ei siltikään ole olemassa: Esitän yleisenä teesinä, että kaikki mikä ihmisessä on erityisesti inhimillistä on logosta. Pohdinnalla ei ole pääsyä alueelle, joka edeltäisi kieltä. (s. 44.)

Bachelard on kuin Derrida ennen Derridaa: vielä "oikeutettu" puhumaan alkuperistä ja kokemuksen taustalle häilyvistä "arkkityypeistä" ja "arkkityyppisistä kuvista" (jotka Bachelardin mukaan syntyvät lapsuuden kokemuksissa ennen käsitteellistä ajattelua) ilman kolkutusta, että "ei ulkopuolelle pääse". Ja silti Bachelard muistaa huomauttaa:

Kun jatkossa tulen puhumaan uuden runokuvan suhteesta tiedostamattoman syvyyksissä uinuvaan arkkityyppiin, minun on tehtävä ymmärrettäväksi, ettei suo suhde ole varsinaisesti kausaalinen. Poeettinen kuva ei ole alisteinen millekään sysäykselle. Se ei ole menneisyyden kaiku. Pikemminkin toisinpäin: esiin räjähtävä kuva herättää kaukaisen menneisyyden kaikuja, eikä ole nähtävissä, missä syvyydessä nämä kaiut kimpoilevat ja sammuvat. Poeettinen kuva on uusi ja aktiivinen ja tällaisena sillä on oma oleminen, oma dynamismi. (s. 33.)

Poeettinen kuva on yhtaikaisesti uusi ja arkkityyppinen. Siihen on suhtauduttava toiseen tapaan (kuin objektivoivalla tai hallinnoivalla asenteella):

Runojen lukijalta vaaditaan, ettei hän ota kuvaa objektina ja vielä vähemmän objektin korvikkeena - sen sijaan hänen on kyettävä käsittämään sen erityinen todellisuus. (s. 37.)

Bachelard kritisoi psykoanalyysia, joka tekee runokuvista "oireita". Todellisuudessa kuva on aina uusi ja omansa, ei objekti, ei seurausta jostakin (traumasta):

Metodinsa ajamana psykoanalyytikko väistämättä älyllistää kuvan. Hän ymmärtää kuvan syvemmin kuin psykologi. Mutta siinä vika onkin: hän "ymmärtää" kuvan. Psykoanalyytikolle poeettisella kuvalla on aina konteksti. Tulkitessaan kuvan hän kääntää sen toiselle kielelle, joka ei ole poeettisen logoksen kieli. (s. 44-45.)

Poeettisen kuvan kohtaamisen hetkellä jotakin outoa tapahtuu:

Poeettinen kuva, logoksen tapahtuma, uudistaa meitä henkilökohtaisesti. Emme enää käsitä sitä "objektina". Tunnemme, kuinka kriitikon "objektiivinen" asenne tukahduttaa "kajahtelun", kaihtaa periaatteellisesti sitä syvyyttä, josta alkukantaisen poeettisen ilmiön on lähdettävä liikkeelle. (s. 44.)

Päädytään kielellisen olemisen synnyinseuduille, subjektin hajoamisen ja rakentumisen maille. Avainsanana on kajahtelu - lumoutuminen, haltioituminen (mistä myös Blanchot on puhunut) - , joka on enemmän kuin pelkkää vastakaikua. Kajahtelussa subjektin ja objektin rajat sekoittuvat:

Vastakaiku on runon kuulemista, kajahtelu sen sanomista, omaksi ottamista. Kajahtelu saa aikaan käänteen olemisessa. Tuntuu kuin runoilijan oleminen olisi meidän olemistamme. --- Runo ottaa meidät kokonaan valtaansa. (s. 42.)

Kyse on "erilaisesta sublimaatiosta". Bachelardille puhdas sublimaatio on sublimaatiota, joka ei sublimoi mitään: "se on vapaata intohimojen painolastista tai halujen paineesta" - mitään halua tai menetystä ei muuteta toisenlaiseksi tai "hyvitetä" (s. 54-55). Runokuvalla ei ole psykologista tai psykoanalyyttista merkitystä, tässä mielessä ne ovat "turhia". Sillä on kuitenkin, ja ainoastaan, poeettinen merkitys.

Autonomisuus, poeettisessa merkityksessä pitäytyminen, ei kuitenkaan merkitse poeettisen irtaantumista maailmasta, sillä myös (ja ennen kaikkea) onnellinen ihminen syntyy Bachelardin mukaan poeettisen kuvittelun kautta:

Ehdotan, että kuvittelua pidettäisiin --- yhtenä ihmisluonnon tärkeimmistä voimista. --- Elävillä toimillaan kuvittelu irrottaa meidät sekä menneisyydestä että todellisuudesta. Se avautuu kohti tulevaa. (s. 63.)

Todellisella hyvällä ololla on menneisyys. (s. 77.)

Ennen kuin ihminen on "heitetty maailmaan", kuten nopeat metafyysikot opettavat, hänet on laskettu talon kehtoon. (s. 80.)

Bachelard löytää tutkimistaan onnellisen tilan kuvista mahdollisuuden onnelliselle olemiselle: uudelle ihmiselle, joka on poeettisten tilojen kautta yhteydessä alkuperäänsä - esivaiheeseen "jossa oleminen on hyvää oloa" (s. 80) - ja joka näin löytää voimia suuntautua kohti tulevaa.

Kuten Tilan poetiikan suomentaja Tarja Roinila esipuheessaan kirjoittaa: "Runoudella on voima tehdä maailmasta ihmiselle koti." (s. 18.)