Esitystalous

Juha Jokelan Esitystalouden (Espoon kaupunginteatterissa) oivallus on kääntää ympäri sosiaalisen draaman kulisseja. Se ottaa satiirinsa kohteeksi yhteiskunnan, jossa jatkuva esiintyminen on sosiaalisen statuksen ehto sekä yksilöt, jotka tuottavat olemistaan julkisuuden kautta: ammatillisia rooleja, poliittista, taloudellista, intellektuaalista statusta.

Ajattelin näytelmän nähtyäni, yöllä unen rajamailla, että päiväkodeissa ja ala-asteilla rakennetaan vielä ihan oikeita esityksiä juhlapyhiä ja lukuvuoden päättäjäisiä varten. Jossakin kohtaa tämä "aito" käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja näytteleminen loppuu (useimpien kohdalla). Siirrytään "esitystalouden" piiriin: lööpit, artikkelit, dokumentit, tosi-tv, väitöskirjat, mainokset, kampanjat, blogit... Esitystaloudessa kaikki "aikuiset hankkeet" kaupasta tieteelliseen tutkimukseen ja taiteesta politiikkaan saavat osansa.

Näytelmän "pahiksen", konsultti Rami Niittymaan (Tommi Korpela) mukaan "kaikki vuorovaikutus on esiintymistä". Näytelmä lähtee käyntiin hänen seminaarillaan (jonka yleisöä näytelmän yleisö on), jossa osallistujille opetetaan kovaan hintaan tuottavan esiintymisen alkeita.

Yhteiskunnallista draamaa näytellään Esitystaloudessa seminaarilavojen lisäksi iltapäivälehtien lööpeissä, mielipidekirjoituksissa, televisiodokumenteissä ja puoluekokouksissa. Yleisö saa olla siinä roolissa, missä se on tottunut olemaan: katsojina, draaman todistajina. Näyttelijät ovat draaman tekijöitä mutta myös sen uhreja.

Esittämisen surrealistiset ja leikilliset puolet pääsevät esiin screeneillä: yhtäkkiä katsojat huomaavat sosiaalipornon sijaan tuijottavansa vastasyntyneitä kaljurottia vikisemässä häkissä, Martti Suosaloa ajelemassa kolmipyöräisellä Tapiolan katoilla, hassua suomileffajäljitelmää... Päiväkotien näytelmissä ero toden ja fiktion välillä on vielä selvä ja draaman funktiona on leikki. Yhteiskunnallisessa draamassa nämä rajat hämärtyvät - ja Esitystalous yrittänee palauttaa draaman takaisin imaginaarisille juurilleen.

Sekin tulee näytelmää katsoessa selväksi, että nykyään on helpompi katsoa kuvaruutua kuin oikeaa ihmistä lavalla.

Satiirin taustalla Esitystalous on monin paikoin surullisenkin realistinen. Puoluekokouksen meno, kansanedustaja Jaana Sallisen (miten loistava poliitikon nimi!) (näyt. Ria Kataja) epätoivoinen taistelu SDP:n "dinosauruksia" vastaan ja idealistinen halu auttaa, Rami Niittymaan narsistinen mutta äärimmäisen tuottava konsulttitoiminta, sosiologi Hanna Krohnin (Henna Hakkarainen) taloudellisesti tuottamaton, tutkijan ja tiedeyhteisön omaan sisäpiiriin jäävä yhteiskunnallinen analyysi sekä yrittäjä OT :n (Suosalo) suunnitelma "Tapiopoliksesta" - Tapiolan uudelleenrakentamisesta pilvenpiirtäjien suurkaupungiksi - kertovat nihilististä tarinaa nyky-yhteiskunnassa, jossa yhteisöllinen toiminta, välittäminen ja hyvinvointi jäävät taloudellisen kasvun jalkoihin. Esitystalouden satiiri tarjoaa myös mahdollisen tulkinnan sille, miksi näin käy.

Kasvisruokapäiväkeskustelujen ja akateemisten työttömien Suomessa Esitystalouden sanoma on lohduton: mitä poliittinen keskustelu voi ikinä saada aikaan? Tai akateeminen tutkimus? Ehkä yksityiset, voittoa tavoittelevat tahot ovat ainoita instansseja, jotka kykenevät luovuuteen ja mielekkääseen toimintaan - tuhoten samalla viimeisetkin rippeet yhteisöllisyydestä?

Näytelmän sisäinen lopputulema on kuitenkin positiivinen: yhteys toisiin ihmisiin löytyy. Lopun yhteislaulu "Working class hero is something to be..." soi kauniisti, ja jokseenkin vailla sisältöä, mikä on oikeastaan koko näytelmän pointti: yhteiskunta tarjoaa mielettömän määrän täysin sisällöttömäksi muuttuneita ideologioita, ajattelumalleja, mutta niin kauan kun on tunteita toisia ihmisiä kohtaan, ei sisällöttömyys haittaa.