Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.
I
Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:
--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)
Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.
Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.
II
Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?
Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)
Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti