Olen kokenut viime aikoina valtavia ongelmia järjestyksen suhteen, koskien niin elämää ja olemista kuin myös kirjoittamista.
Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.
Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).
Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:
It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)
Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti