Muistiinpano valokuvaajasta

Selasin New Yorkissa Barnes & Noblella arkkitehtuurikirjoja sisätilojen ja korkeuksien puutteessa (suurimpaan osaan kiinnostavista rakennuksista ei tavallinen turisti pääse sisään) - ja kohtasin kuvan Margaret Bourke-Whitesta (1904-1971) ottamassa valokuvaa Manhattanin siluetista ja Chrysler Buildingin ulkokoristeista rakennuksen huipulla, gargoilin päällä tasapainoillen. Unohdin naisen nimen saman tien, enkä löytänyt selaamaani kirjaa enää uudelleen. Tänään kuva ja kuvaaja tulivat kuitenkin yllättäen vastaan netissä, enkä aio enää unohtaa.

Kuva löytyi sattumalta uudelleen täältä, kuten myös tieto, että Bourke-Whitella oli ateljee Chryslerin rakennuksessa ja että kyseinen kuva on hänen avustajansa ottama.

Jotenkin, jo ensi näkemällä, mieleen tulivat lentäjä Amelia Earhart sekä rohkeat naiset Helen Humphreysin romaaneissa.

Muistiinpano järjestyksestä

Olen kokenut viime aikoina valtavia ongelmia järjestyksen suhteen, koskien niin elämää ja olemista kuin myös kirjoittamista.

Konkreettinen todellisuus on suhteellisen helppo järjestää, kun sille päälle sattuu: eilen siirsin sinisen vanhan sohvani ikkunan alle ja pöydän suuren keltaisen maalauksen eteen - ja koko huone muuttui vihdoin eletyksi. Syntyi pinta-alaa ja koherenssia, jokin oma sisäinen feng shui. Mutta aikaa sen löytämiseen meni: muutosta tulee ensi viikolla kuusi kuukautta.

Abstraktin todellisuuden järjestys on vielä vaikeampi. Elämän ja tarinoiden. Miten ylläpitää koherenssia silloin, kun kaikki todellisuudessa on päällekäin ja sidoksissa toisiinsa? Miten kontrolloida toistoa, luoda ymmärrettävyyttä, rakentaa yhteys menneestä tulevaan? Yritys on monin tavoin pakollinen, mutta tekee ehdottomasti väkivaltaa todellisuudelle. Aivojen rakenteelle, muistin toiminnalle, elämälle. Minuus onneksi muodostuu tietoisesta yrittämisestä ja epäonnistumisesta huolimatta - vaikka keskenhän me olemme aina (ja nykyään stressin aiheita ovat myös oma itse ja suhde maailmaan, niiden luominen ja kehittäminen, eivät vain opinnäytetyöt tai valokuva-albumit, puutarhat ja asunnot - "ikuisuusprojektit" - niin kuin itseironisen turhautuneesti sanotaan).

Michael Ondaatje kirjoittaa uusimmassa romaanissaan kovin kaleidoskooppimaista tarinaa erilaisine kertojineen ja juonen fragmentteineen, ja myöntyy järjestyksettömyydelle ja toistolle, jopa ylistäen niitä. Toistuva ja lineaarisesta järjestyksestä kieltäytyvä olemus kohdataan niin tarinan henkilöiden elämissä kuin myös kirjoituksen muodossa:

It's like a villanelle, this inclination of going back to events in our past, the way the villanelle's form refuses to move forward in linear development, circling instead at those familiar moments of emotion. Only the rereading counts, Nabokov said. --- we live with those retrievals from childhood that coalesce and echo throughout our lives, the way shattered pieces of glass in a kaleidoscope reappear in new forms and are songlike in their refrains and rhymes, making up a single monologue. We live permanently in the recurrence of our own stories, whatever story we tell. (Ondaatje 2007 Divisadero, 142.)

Ondaatjen romaani opettaa, että kaikki kiertää, mennyt ja tuleva muovaavat toisiaan, ja tarinat ovat aina toisteliaita ja sidoksissa toisiin tarinoihin. Järjestyksen himosta tai pakosta luopuminen voi olla mahdotonta, Ondaatjekin on loppujen lopuksi sidottu kirjansa lineaariseen muotoon, mutta järjestyksettömyyden hyväksyminen voi ehkä helpottaa toisenlaisen järjestyksen löytämistä.

Muistiinpano rakkaudenhallinnan virheestä ja vaikenemisesta

Lueskelin Maurice Blanchot'n Tunnustamatonta yhteisöä ja törmäsin muutamaan hauskaan ilmaisutapaan ja huomioon.

I

Toisessa, rakkautta käsittelevässä osassa, Blanchot puhuu ohimennen "kartesiolaisesta" virheestä, jonka mukaan:

--- tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi. (Blanchot 1983/2004, 87.)

Blanchot toteaa, että miespäähenkilö Marguerite Duras'n romaanissa Kuolemantauti (La Maladie de la mort, 1982) tekee kartesiolaisen virheen suhteessa naiseen ja rakkauteen: tämä haluaa varjella vapauttaan olla rakastamatta kuvitellen, että tahto pystyisi jotenkin varjelemaan yksilöä tuollaiselta - tässä se "kartesiolainen" virhe.

Blanchot'n kirjoitus häilyy filosofisen esseen ja kaunokirjallisen analyysin rajamailla, ja filosofinen pikadiagnoosi Duras'n päähenkilöstä oli jollakin tapaa lämpimästi eri diskursseja sekoittava. Ilmaisu "karteesinen virhe" koski rakkauden ja intohimojen hallintaa, mutta nimikkeellä voitaisiin ehkä kutsua kaikenlaisia erilaisia variaatioita liiallisista itsehallinnan ja autonomisen minuuden kuvitelmista. Blanchot'n diagnoosin "nimi" on esitetty tekstissä ohimennen, ikään kuin se olisi yhtäkkiä juolahtanut kirjoittajalle mieleen Duras'n teosta pohdittaessa, ja sen voi varmaankin ottaa, ei niinkään Descartesiin tai kartesiolaiseen ajatteluun kohdistuvana, vaan kulttuurihistoriasta poimittuna nimikkeenä, joka tuntuu kuvaavan hyvin Duras'n miespäähenkilöä - ja jolla on samalla omat filosofiset juonteensa. Intertekstejä.

II

Blanchot pohtii teoksen lopussa mahdottomuutta puhua yhteisöstä (yhteisöstä, joka olisi jotakin enemmän - tai vähemmän - kuin lain sanelema kollektiivi tai kommuuni) ja määritellä sitä: ilmiöt pakenevat aina määrittelyjä ja samalla määrittelyt taipuvat tuhoamaan kohteensa. Alussa hän onkin vihjannut, että "teoretisoinneissa" on ehkä paras olla uskoton omille ajatuksilleen ja antaa niiden vääristyä luonnostaan. Lopussa hän päätyy kuitenkin pohtimaan, olisiko sittenkin paras pitäytyä tyystin erilaisista määrittelyistä - ja siten, puheesta?

Olisiko siis ollut parempi vaieta? Olisiko parempi olla arvioimatta yhteisön paradoksaalisia piirteitä ja elää se sellaisen menneisyyden kautta, jota ei ole koskaan voitu elää? "Mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava". Tämä Wittgensteinin liiankin tunnettu ja kulunut sääntö osoittaa hyvin, että loppujen lopuksi vaikeneminen edellyttää puhetta, koska Wittgenstein ei kyennyt sitä lausuessaan olemaan hiljaa. Mutta minkälaisilla sanoilla olisi puhuttava? (Blanchot 2004, 89.)

Näihin sanoihin on hyvä päättää turhan pitkäksi venynyt hiljaisuus. Sillä totta on, että vaikenemisen taustalla on aina paljon puhetta - vaikka se ei aikoisikaan tulla ulos. Jossakin vaiheessa oikeanlaiset sanat kuitenkin löytyvät.