Irlannintuliaisia: pari kirjallista anekdoottia

1. William Butler Yeats (1865-1939):

Her Praise

She is foremost of those that I would hear praised.
I have gone about the house, gone up and down
As a man does who has published a new book,
Or a young girl dressed out in her new gown,
And though I have turned the talk by hook or crook
Until her praise should be the uppermost theme,
A woman spoke of some new tale she had read,
A man confusedly in a half dream
As though some other name ran in his head.
She is foremost of those that I would hear praised.
I will talk no more of books or the long war
But walk by the dry thorn until I have found
Some beggar sheltering from the wind, and there
Manage the talk until her name come round.
If there be rags enough he will know her name
And be well pleased remembering it, for in the old days,
Though she had young men's praise and old men's blame,
Among the poor both old and young gave her praise.

W.B. Yeats oli Dublinin museoissa annetun kuvan mukaan omaa muusaansa etsivä henkimaailmaan uskova mies, joka avioitui 51-vuotiaana parikymppisen okkultistitaiteilijan kanssa saatuaan viimeisen kerran rukkaset Dublinin kulttuurielämän silloiselta tähdeltä Maud Gonnelta... (Huh!) Dublinin museot (Writer's Museum, James Joyce Centre, National Gallery) olivat informatiivisia ja ylpeitä kulttuuriperinnostään. Samalla tuntui kuitenkin oudolta kohdata esimerkiksi Yeatsin elämä niin saippuaoopperamaiseksi käännettynä - vaikka toisaalta ero Suomeen ja meillä toistettuihin tarinoihin ei kuitenkaan ole niin valtava: onhan meilläkin Järnefeltit, Aho ja Venny, L. Onerva, Leino, Kallas...

Irlannin luonto ja sen mystiikka, kaipuu menetettyyn paratiisiin, on ikuistettuna Yeatsin runoissa, mutta tuosta ylistyksestä pidän jostakin syystä kaikkein eniten. Anekdoottia, jonka mukaan Yeats hankki 70-kymppisenä vasektomian viriliteettinsä säilyttämiseksi en olisi ehkä halunnut kuulla, museoympäristössäkään.

2. James Joyce (1882-1941):

Ulysses - final words/Molly's Monologue:

...I was a Flower of the mountain yes when I put the rose in my hair like the Andalusian girls used or shall I wear a red yes and how he kissed me under the Moorish wall and I thought well as well him as another and then I asked him with my eyes to ask again yes and then he asked me would I yes to say yes my mountain flower and first I put my arms around him yes and drew him down to me so he could feel my breasts all perfume yes and his heart was going like mad and yes I said yes I will Yes.

...minä olin vuoren Kukka juu kun minä panin ruusun hiuksiini niinkuin andalusialaiset tytöt tekivät tai panisinko minä punaisen kyllä juu ja kuinka hän suuteli minua maurilaisen muurin alla ja minä ajattelin että no miksei hän yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja sitten minä pyysin häntä silmilläni että hän pyytäisi uudestaan ja sitten hän kysyi minulta jos minä kyllä sanoisin kyllä vuoren kukkaseni ja ensin minä panin käsivarteni hänen ympärilleen ja vedin hänet alas päälleni niin että hän tuntisi minun rintani tuoksua pelkkää kyllä ja hänen sydämensä hakkasi kuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä. (Suom. Pentti Saarikoski)

Odysseuksen päivä, 16.6.1904, oli Dublinissa toistuneen tiedon mukaan se, jona Joyce ja hänen tuleva vaimonsa Nora Barnacle kävivät ensimmäistä kertaa ulkona yhdessä. Ja Mollyn monologi teoksen lopussa puolestaan kuvaa tarinan ja biografistien mukaan Noran tunteita Joycen esittäessä pyyntönsä karata yhdessä Irlannista. Noran vastaus oli siis kyllä. Sain kuulla myös tarinan Leopold Bloomin esikuvasta, joka pelasti Joycen tappelun jäljiltä, sekä Martello Towerista, jonne romaanin ensimmäinen luku sijoittuu. Tämä kaikki biografismi jotenkin tuntui helpottavan teoksen lähestymistä: lukeminen paikantuu yhtäkkiä tiettyyn ihmiselämään, paikkaan ja aikaan - joskin etäisyys on tietenkin yhä olemassa ja todellinen. Dublin on ehkä se paikka, missä Odysseusta kannattaa yrittää.

Opin matkalla lisäksi, että Oscar Wilde harrasti Trinity Collegessa nyrkkeilyä. Ja että Irlannin kirjalliset piirit olivat vuonna 1916 yhtä pienet kuin Suomessakin. Ja että Joycen mielestä Yeats oli menneen talven lumia, jolta ei kannattanut kirjallisia oppeja ammentaa. Kirjallinen matka, siis. Yes.

Leaving for Dublin

Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin. Keltainen, vyöttämätön aamutakki kohoili hänen takanaan lauhassa aamun ilmassa. Hän piti kuppia korkealla ja messusi: - Introibo ad altare Dei. (James Joyce 1922 Odysseus, 5.)

Nyt se lähti. Todelliset työt eivät etene mihinkään mutta tästä aamusta alkoi Dublinin odotus ja Joyce. Maanantaina Irlantiin.

Ajattelin, että maailmassa oleminen, kieli ja minän ja toisen välinen suhde ovat pelkistyneet yhtäkkiä niin konkreettiselle tasolle, ettei ole muuta mahdollisuutta toimia kuin yrittää vain muistaa nukkua ja syödä. Miettiä sanoja, kuten "portaidenpää" tai "vaahdokekuppi", "vyöttämätön", "messuta".

Muistiinpano. Hulluudesta II ...ja kirjoittamisesta. Ja yksinäisyydestä.

Vähän lisää Dunckerin Foucault-houreita. Skitsofreeninen kirjailija kuvaa tutkijalle hulluuttaan:

"No, talking about it won't make me ill. Or send me into a terrible crisis. It's a state of fear, of real anguish, extreme terrors. At first I found myself running, rushing, as if I was being chased. You imagine yourself sought after, persecuted. Then you begin to live what you believe in. The most terrifying thing though is the way in which the colours change. I saw the whole world in violets, reds, greens. Nothing was subtle any more; just primary, violent colours. You can't eat. It is as if there is pain, pain everywhere. You lose track of time. Like entering a tunnel of colours... I put on an act. You know that. You're right. A born exhibitionist. But when I was mad I wasn't acting. I couldn't express myself, except through violence. I felt I had to defend myself. It was as if I was being constantly attacked. And I felt that I had no substance. I was transparent. --- Then I began to hallucinate. I saw tanks on the streets of Paris. Gradually I could no longer distinguish the delusions and the reality. I was a stranger to myself. I was a stranger in the world." (Patricia Duncker 1996 Hallucinating Foucault, 108)

Keksitty kirjailija hallusinoi... Tästä tulee mieleen myös Virginia Woolf ja värit. Itsen liukeneminen maailmaan ja aistimuksiin. Tulee myös mieleen, että Duncker on varmaan nauttinut tasapainoilustaan teorian ja kirjallisuuden välimaastossa. Käyttää ideat ja kirjoittaa vapaana silti...

Sitten: prosessinalaisen subjektin - ja tekstin - vaatimus (à la Barthes mutta Dunckerin Paul Michel-kirjailijan muotoilemana):

"I make the same demands of people and fictional texts, petit - that they should be open-ended, carry within them the possibility of being and of changing whoever it is they encounter. Then it will work - the dynamic that there must always be - between the writer and the reader. Then you don't have to bother asking is it beautiful, is it hideous?" (Duncker 1996, 111.)

Lopuksi: Kaksi yksinäisyyttä: eheyttävä, uudistava yksinäisyys sekä hulluuden absoluuttinen vieraus, muukalaisuus toisista ihmisistä ja maailmasta:

"Well - there are two kinds of loneliness, aren't there? There's the loneliness of absolute solitude - the physical fact of living alone, as I have always done. This need not be painful. For many writers it's necessary. --- Being alone for most of the day means that you listen to different rhythms, which are not determined by other people. I think it's better so. But there is another kind of loneliness which is terrible to endure. --- And that is the loneliness of seeing a different world from that of the people around you. Their lives remain remote from yours. You can see the gulf and they can't. You live among them. They walk on earth. You walk on glass. They reassure themselves with conformity, with carefully constructed resemblances. You are masked, aware of your absolute difference." (Duncker 1996, 113.)

---

Ja tärkein vielä: kielen merkitys subjektille: suojamuuri:

"Maybe madness is the excess of possibility, petit. And writing is about reducing possibility to one idea, one book, one sentence, one word. Madness is a form of self-expression. It is the opposite of creativity. You cannot make anything that can be separated from yourself if you are mad. --- My language was my protection, my guarantee against madness and when there was no one to listen my language vanished along with my reader." (Duncker 1996, 125.)

Kotiinpaluu

Tänään oli kotiinpaluu Itä-Euroopasta ja sitä seuranneesta psyykkisestä talvesta. Tulin ja jäin vihdoin. Katsoin Sissin loppuun ja nukuin. Tunnistin elokuvasta Karlskirchen ja iloitsin Wienin kesästä.

Bratislava ja linna pakkashuurussa uuden vuoden aatonaattona

Brueghelin Baabelin torni (1563)

Vietin uuden vuoden Tonavaa seuraten kolmessa kaupungissa ja kolmessa maassa. Budapestissa ja Bratislavassa. Wienissä. Näin Brueghelin Baabelin tornin Wienin Kunsthistorische Museumissa. Olin siellä viisi tuntia ja rauhassa. Näin Mátyás-templomin Budapestissa. Ja linnavuoren. Ja kauppahallin. Ajattelin ehkä vuonna 1996 tai -97 ensimmäistä kertaa, että sinne on päästävä. Ja nyt pääsin. Vaikka vain päiväksi.

Haluaisin lukea Peter Nádasin Muistelmien kirjan. Haluaisin muuttaa Budan vuorelle ja opetella unkaria korvakuulolla ja kylteistä. Kävelisin ja ajattelisin. Matkustaisin Bratislavaan ja istuisin kaupungin ylle kohoavan kommunistimonumentin alla. Kiipeäisin kukkulalle ja näkisin Bratislavan linnan.

Talvi tulee ja menee. Bratislavassa oli kevään kaunis aurinko. Tänne Helsinkiin tuli lumi ja pakkanen. Tänään se katosi hetkeksi mutta palasi äsken takaisin. Lumen valo ei nyt auta.

Tonava Bratislavan linnalta vuoden ensimmäisenä päivänä, pakkasessa


Budapestin Linnavuori, Mátyás ratsailla ja hänen kirkkonsa uuden vuoden aattona


Tonava ja Pest Linnavuorelta


Ensimmäinen raketti Budan yllä