Ajattelin tänään, että tällaisella ilmalla kaupatkin saisivat sulkea ovensa. Että kukaan joutuu liikkumaan tuolla pimeän jälkeen. Kellojen siirtäminen lyö aina vasten kasvoja, yö viideltä tuntuu kohtuuttomalta. Ajattelin myös, että vuosi sitten Pariisissa tuntui toiselta. Siellä valo kantoi pidemmälle, sateellakin.
Käytiin viime viikolla katsomassa se Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva (Ensemble c'est tout - Kimpassa), jossa on Audrey Tatou. Ja tuli ikävä Pariisiin. Vaikka esimerkiksi Tatoun hahmon asunto oli surkeampi kuin yksikään viime syksynä näkemistäni. Ajattelin, että noinkin voi ehkä elää: ikkunalauta jääkaappina, turkkilainen wc käytävällä. Se on kontrastien kaupunki. Upeaa ja rupuista, yltiömäisen rikasta ja rutiköyhää.
Sain Kihlmanin Kaikki minun lapseni luettua ja se linkittyi oudolla tavalla kaikkeen viimeaikaiseen. Tarina oli osin Daavidin ja Saulin (kuin siinä Cohenin biisissä, josta puhuin täällä) ja samalla se oli tosiaan tarina olennaisesta, niin kuin johdannossa luvattiin: minän ja toisen välisestä suhteesta, rakkaudesta, avusta, tuesta - vastakohtana Ihmisen joka järkkyi tarinalle epäolennaisesta: itseinhosta, häpeästä, kapinasta (joista puhuin täällä).
Kohta on taas uusi joulu mutta siihen saakka, ja ehkä pitkälle sen jälkeenkin, kuljemme täällä näin: syystakeissa, sateenvarjojen kanssa, pimeää silmissä. Tule jo lumi.
tiistai 30. lokakuuta 2007
tiistai 23. lokakuuta 2007
Muistiinpano: yksilön ja yhteiskunnan konfliktista
Nuoruusvuosieni psykiatrilla oli eräs lohduttava ja kaikesta moralisoinnista näennäisesti vapaa repliikki jota hän usein käytti: "Sehän nyt ei ole niin vaarallista". Tuntui luonnollisesti suurenmoiselta kuulla tämä tilanteessa jossa itseluottamuksen puute oli vallitseva ja häpeän, syyllisyyden ja pätemättömyyden tunteet viettivät riemujuhlaansa.
Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.
Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)
Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.
Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.
Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.
Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.
Kuitenkin tämä repliikki tuotti minulle suuren pettymyksen sitten kun olin tajunnut sen vilpillisyyden tai merkityksettömyyden, ts. että sen paikkansapitävyys oli hedelmättömästi rajoitettu tilapäiseen yksilökohtaiseen kriisikokemukseen, kun päinvastoin oli kysymys jostain hänen mielestään ilmeisen "vaarallisesta" juuri siinä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä, joka kaikesta huolimatta oli minulle tärkein.
Niin ollen ei ollut niin vaarallista juoda holtittomasti, mutta toisaalta se saattoi olla hyvinkin vaarallista, koska juopolla on vaikeuksia selviytyä elämässä, pysyä mukana kilpailussa kuten meidän yhteiskuntamme rakenne nyt kertakaikkiaan vaatii. Tätä vähäpätöistä tosiasiaa hän ei suinkaan ollut ensimmäisenä minulle osoittamassa. Se mitä etsin ei viimekädessä sittenkään ollut "rauha oman itseni kanssa" vaan sellainen paikka yhteiskunnassa, jossa minä samalla voisin tuntea itseni sekä hyödylliseksi että tyytyväiseksi. (Kihlman 1971/2000, 67.)
Olen lueskellut uudelleen Kihlmanin Ihmistä joka järkkyi ja siinä vaikuttaa edelleen se tarkkanäköisyys, jolla ihmistä ymmärretään osana yhteiskuntaa ja hänen ongelmiaan arvioidaan suhteessa toisiin ihmisiin. Näin ihmiset itsensä näkevät: sosiaalisina olentoina, yhteiskunnan jäseninä. Kihlmanilla harva yksilön ongelma on olematta sidoksissa ympäröivään maailmaan: riittämättömyyden, häpeän, syyllisyyden tunteet syntyvät suhteessa muuhun todellisuuteen, toisten ihmisten odotuksiin, arvoihin - olivat nuo odotukset tai arvot sitten kuviteltuja tai todellisia.
Kihlmanin äärimmäisen itsereflektiivinen teksti muistuttaa Simone de Beauvoirin markiisi de Sade-esseestä ("Onko Sade poltettava?"). Siinä Beauvoir käsittelee sitä, miten Saden ongelmat keskittyvät juuri yksilön ja yhteiskunnan väliseen konfliktiin. Sade oli toisaalta yhteiskuntaa vastaan asettuva kapinoitsija, hylkiö (pahakin), mutta toisaalta, tahtomattaankin, silti osa yhteiskunnallista järjestystä ja siten vastuussa omista teoistaan esimerkiksi oikeudellisesti.
Kihlman puolestaan puhuu siitä ristiriidasta, joka syntyy myös yksilön sisällä (piirre, jota Sadella ei ehkä ollut lainkaan): kapinoinnin halusta ja toisaalta miellyttämisen halusta, halusta toteuttaa ja täyttää kaikki yhteiskunnan asettamat (kuvitellutkin) vaateet. Kihlman kallistuukin usein kapinoinnin sijaan miellyttämisen puolelle, kykenemättä kuitenkaan tukahduttamaan kapinoivaa puoltaan, mistä seuraa ikuinen erehdyksen tai väärinteon, katumuksen, häpeän ja sovituksen kierre. Tätä kierrettä (että ihminen edes kykenee siihen) voisi tietenkin kutsua myös nöyryydeksi. Kyky häpeään ja syyllisyyteen kertovat ylemmyydentunteen puutteesta ja välittävästä suhteesta kanssaihmisiin - mutta joskus, kohtuuttomina, myös syvästä itseinhosta ja alemmuudentunnosta.
Tietenkin tässä tehty jako kahteen ääripäähän, miellyttämiseen ja kapinaan, jättää yhden puolen asiasta kokonaan käsittelemättä: miellyttämisen ja itsekkään kapinan välillä on pyyteetön halu toimia oikein suhteessa toiseen ihmiseen. Luulen, että Kihlmanin Kaikki minun lapseni (1980) keskittyy sitten tällaiseen aidosti eettiseen toimintaan yhteiskunnassa ja suhteessa toiseen. Ihminen joka järkkyi on puolestaan tunnustusromaani asioista, jotka eivät sinänsä asetu eettisiksi ongelmiksi vaan määrittyvät esimerkiksi "pahuudeksi" tai "hävettäviksi" vain suhteessa tietyn yhteiskunnan tai yhteisön sovinnaistapoihin tai käyttäytymissääntöihin.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Ranskalaisia keskusteluja
Pariisin Musée d'Orsayn historiallista teoskavalkadia värittää sarja nimeltä "Correspondances", joka on jatkunut jo pitkään. Siinä nykytaiteilijat käyvät omien teostensa kautta ajatuksenvaihtoa realismin, symbolismin, impressionismin ja neoimpressionismin klassikkoteosten kanssa. Muistan viime vuosilta ainakin neonvaloputket, jotka puhuivat Monet'n Rouenin katedraalien kanssa, kottikärryt ja muovisitruunat, jotka asettuivat alustaksi Van Goghin omakuvalle, jättimäisen takapihavalokuvan, jota vasten Cezannen maailma oli paratiisi ja minimaalisen pienen monokromin, joka oli mitoiltaan suhteessa Puvis de Chavannesin kalastaja-rukkaan ja saman värinen kuin sen esittelyhuoneen seinät.
Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.
Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.
Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.
Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.
Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.
Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.
Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.
Suomessa sataa jäistä vettä ja ikävöin Pariisiin. Orsayn kausikortti menee kohta vanhaksi, Rue du Commercelle tulevat jouluvalot. Juuri nyt Ranska on kuitenkin myös lähellä.
Keravan taidemuseon Conversations-näyttely asettaa 21.10 saakka keskusteluyhteyteen suomalaisen ja ranskalaisen nykytaiteen. Pidemmälle tätä syksyä ranskalaisten ja kotimaisten taiteilijoiden töitä on esillä lisäksi Helsingin gallerioissa, Duetossa, Fafassa ja Muu Studiossa ainakin marraskuun alkupuolelle saakka. Ja sitten alkaa se Anette Messager tietenkin Emmassa 2.11.
Keravan taidemuseon näyttelystä on syytä olla tyytyväinen. Taiteilijoiden väliltä löytyi paljon yhteisiä teemoja, jotka keskustelivat hyvin keskenään toteutustapojen ja tyylien moninaisuuden kautta.
Keskeisimmälle sijalle nousi ehkä pohdinta ruumiista ja sen pinnoista, sisä- ja ulkopuolesta, elävän muuttumisesta elottomaksi ja päinvastoin. Inho, kuvotus ja pelko olivat yhtenä poolina erityisesti figuratiivisissa teoksissa. Mikko Ijäs on nimennytkin Pinokkio-maalauksensa nimellä "The Fundamental Horror of Transformation and Unknown (Walt Disney's Totem and Taboo no2) - eli tuntemattoman ja muodonmuutoksen fundamentaali pelko, Walt Disneyn toteemi ja tabu. Tästähän Pinokkiossa tosiaan on kyse, kuten myös Alien-elokuvissa ja monissa muissa populaarikulttuurin aiheissa. Aiheen käsittelyä voisi jatkaa Freudin Toteemin ja tabun, Kristevan Pouvoirs d'horreur'in abjekti-teorian ja ennen kaikkea antropologi Mary Douglasin ajatuksin. Myös Béatrice Cussolilla olivat käsittelyssä erilaiset ruumiin metamorfoosit ja rajojen rikkoutumiset mm. seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen, elimiin, eritteisiin liittyvien viittausten kautta - Cussolin teoksia ehtii vielä näkemään Duetossa Kalevankadulla. Samaan aihepiiriin liittyi myös Leopold Rabus, jonka surrealistiset työt menevät pitkälle painajaisten puolelle. Jäsenten, erityisesti pään, mittasuhteiden rikkominen toi mieleen homunculuksen, neurologisen kartan ihmisen ruumiista, joka ilmaisee energialatauksia, merkityksiä. Niitä pitäisi olla esillä 11.11. saakka Kuvataideakatemian galleriassa.
Ruumiillisuus ja metamorfoosi-teeman lisäksi näyttelyssä rakentui keskustelua erilaisista materiaaleista ja tekotavoista. Olga Boldyreffin hienot villalangasta ääriviivoja rakentamalla luodut teokset muistuttivat Ulla Jokisalon valokuvista, joissa punaisella langalla on kirjottu valokuviin lisää merkityksiä (Jokisalon teoksia ei kuitenkaan ollut Keravalla esillä, joskin ne olisivat sopineet hyvin joukkoon). Erityisesti pidin myös Saara Ekströmin töistä, joissa esimerkiksi maidon roiskeista pöydän pinnalla syntyy erilaisia kuva-aiheita. Molempien, Boldyreffin ja Ekströmin, teoksissa näkyy eräänlainen arkisten materiaalien riemujuhla, esteettisyyden löytäminen arjen materiaalien kautta - joka puolestaan asettuu kontrastiin Cédric Teisseiren ja Emmanuelle Villardin akryyli- ja lakkatöiden herkullisten mutta samalla luotaantyöntävien ja äärimmäisen keinotekoisten neonpintojen kanssa.
Täältä löytyy kuvia ainakin Léopold Rabusin, Mikko Ijäksen sekä Cédric Teisseiren teoksista.
Täältä puolestaan Taide-lehden kritiikki ja ainakin Cussolin ja Ijäksen teokset sekä tarkennusta Boldyreffiin.
Outoa onnentunnetta
Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen
Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.
Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.
Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.
Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.
Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.
Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.
Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.
ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):
Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Leonard Cohen
Allison Crowe
Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
"It is, as I say, a desire to affirm my faith in life, not in some formal religious way but with enthusiasm, with emotion.... It's a rather joyous song." - Leonard Cohen
Tuosta Cohenin toteamuksesta (ja laulusta) johdettuna, tai vähän sinne päin, ajattelin (jälleen) että uskonnon voi hyvinkin nähdä rakenteena, joka (oikein nautittuna) voi toimia psyykettä eheyttävästi.
Tietyt kertomukset, taide, esteettiset ja syvät kokemukset, tarjoavat mahdollisuuksia käydä läpi omia tunteita, samastua, löytää toisia tietoisuuksia ja toisia todellisuuksia. Siinä se kiihkeys, tunne - halu elää, jaksaminen - ilman formaaleja uskon tai muun järjestelmiä.
Olen jostain syystä viime päivinä kuunnellut tuota Hallelujahia, kaikkia mahdollisia versioita, katsonut live-taltiointeja, lukenut sanoja. Mielessä pyörii Bathseba ja Volter Kilpi ja Daavid ja Simson ja Delila. Ja kaikki erilaiset lukukerrat ja kohtaamiset. Komeita tarinoita rakkaudesta, elämästä, ovat. Ja niin merkityksiä ja myöhempiä tulkintoja ja uusia merkityksiä täynnä, että ihme olisi jos niillä ei olisi mitään kykyä muovata psyykkeitä.
Tällaista outoa onnentunnetta, jota vielä edesauttaa syksyn aurinko ja kirkkaus, siis täällä.
Käytiin perjantaina katsomassa teatteri Avoimissa Ovissa näytelmä Uneton Töölössä, joka oli Stadian esittävän taiteen opiskelijoiden suomalaisesta kirjallisuudesta kokoama ja näyttelemä, eräänlainen kirjallisuuspotpuri, mutta samalla varsinkin kotimaista kirjallisuutta tuntevalle hillittömän paljon tarjoava ja hyviä tekstejä käyttävä teatteri-musiikki-kirjallisuuselämys. Kauniin rakenteen ja yhtenäisen aihepiirin esitykseen loi, ei uni-tematiikka (niin kuin ehkä oli tarkoitus, ainakin oheismateriaaleista ja nimestä päätellen), vaan Märta Tikkasen, Anja Kaurasen, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen teksteistä sekä L.Onervan kirjeistä rakentunut naiseuden, kirjailijuuden, parisuhteen ja äitiyden kysymysten pohdinta, jolle tarjottiin vastapooleja myös mm. Henrik Tikkasen, Harri Sirolan, Pentti Saarikosken ja Leevi Madetojan (ajattelin, että "kirjallisten aviomiesten") kirjoitusten kautta.
Mainitsen Unettoman Töölössä nyt tässä kuitenkin vähän muista syistä. Esityksen toinen puolisko tapahtui nimittäin Minervankadun kirkossa, jonne näyttelijät ja katsojat siirtyivät väliajan jälkeen. Esityksen alku oli ollut pitkä ja toinen "näytös" ei tuntunut järkevältä kestoakaan ajatellen, mutta luulen että kaikki näkijät ovat nyt onnellisia jatkon olemassaolosta. Teatteriyleisön ja näyttelijöiden yöllinen kulkue läheiseen töölöläiskirkkoon, L.Onervan ja Madetojan dialogit kirkkosalissa, musiikki ja laulu olivat nimittäin todella hieno, kaunis kokemus. Lopetus oli äärimmäisen toimiva koko esitykseen nähden - tilanvaihdos tuotti tarvittavan siirtymän kohti loppua, mikä olisi niin fragmentaarisessa "näytelmässä" ollut vaikea tuottaa - mutta merkityksellisintä oli kuitenkin kirkkomiljöön, sinne saapumisen ja siellä olemisen, tunnelmallisuus, rauhallisuus. Se onni, mikä nyt tulee turvallisesta, rauhallisesta, hyvästä olosta.
Tällaisia outoja epäuskonnollisia taiteellisia ja onnen kokemuksia siis tällä viikolla. Elämä vaan joskus on aika kaunista.
ps.
Alla (ilmeisesti lähes) koko sanoitus Cohenin Hallelujahiin (Cohen on ilmeisesti kirjoittanut yhteensä 15 säkeistöä, ja eri versioissa käytetään sitten eri säkeistöjä ja järjestystä, mm. Jeff Buckleyn kuuluisa sisältää säkeistöt 1, 2, 4, 5 ja 6, Cohenin alkuperäinen levytys puolestaan 1,2,3 ja 7):
Now I've heard there was a secret chord
That David played, and it pleased the Lord
But you don't really care for music, do you?
It goes like this
The fourth, the fifth
The minor fall, the major lift
The baffled king composing Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Your faith was strong but you needed proof
You saw her bathing on the roof
Her beauty and the moonlight overthrew you
She tied you
To a kitchen chair
She broke your throne, and she cut your hair
And from your lips she drew the Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
You say I took the name in vain
I don't even know the name
But if I did, well really, what's it to you?
There's a blaze of light
In every word
It doesn't matter which you heard
The holy or the broken Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Baby I've been here before
I've seen this room and I've walked this floor
You know, I used to live alone before I knew you
And I've seen your flag on the marble arch and love is not a victory march
It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Well there was a time when you let me know
What's really going on below
But now you never show that to me do you
But remember when I moved in you and the Holy dove was moving too
And every breath we drew was hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Well maybe there's a God above
But all I've ever learned from love
Was how to shoot somebody who outdrew you
And it's not a cry that you hear at night
It's not somebody who's seen the light
It's a cold and it's a broken hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
I did my best, it wasn't much
I couldn't feel, so I tried to touch
I've told the truth, I didn't come to fool you
And even though
It all went wrong
I'll stand before the Lord of Song
With nothing on my tongue but Hallelujah
Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah Hallelujah, hallelujah, hallelujah, hallelujah
Leonard Cohen
Allison Crowe
Youtubessa luonnollisesti myös kuuluisa Jeff Buckley sekä Rufus Wainwright ja K.D. Lang.
maanantai 8. lokakuuta 2007
Sophisticated guesses and some other theories
Tuntuu vastenmieliseltä hylätä havaintojen teko steriilien teoreettisten ristiriitojen takia, mutta silti meidän on yritettävä selvittää asiaa [narsismin kehittymistä]. Sellaiset käsitteet kuin minälibido, minäviettien energia ja muut vastaavat eivät missään tapauksessa ole erityisen selviä eivätkä riittävän sisältörikkaita; kyseisistä suhteista muodostettavan spekulatiivisen teorian pitäisi saada perustakseen ennen muuta tarkasti määritelty käsite.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.
Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)
Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.
Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.
Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?
Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.
Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.
Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.
Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.
Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että juuri tässä on spekulatiivisen teorian ja empiirisen tulkintaan perustuvan tieteen välinen ero. Jälkimmäinen ei kahdehdi spekulaatiolta sen etuoikeutta kiinteään, loogisesti pitävään perustaan, vaan tyytyy mielellään hämäriin, tuskin kuviteltavissa oleviin perusajatuksiin, jotka se toivoo niiden kehittyessä käsittävänsä paremmin tai jotka se on jopa valmis korvaamaan toisilla.
Nämä ideat eivät nimittäin ole tieteen perusta, jolla kaikki lepää; perustana on yksinomaan havaintojen teko. Ideat eivät ole koko rakennuksen alin vaan ylin kerros, ja ne voidaan hylätä ja korvata toisilla rakennusta vahingoittamatta. Samaa tapahtuu meidän päivinämme fysiikassa, jonka perusnäkemykset aineesta, voimakeskuksista, vetovoimasta ja niin edelleen ovat tuskin vähemmän kiistanalaisia kuin psykoanalyysin vastaavat käsitteet. (Freud 1914/1993, 35.)
Luin hiljattain Freudia, pitkästä aikaa, ja huomioni kiinnittyi tähän psykoanalyysin (ja ylipäätään kaikkien teoreettisia hypoteeseja esittävien teorioiden tai tieteiden) todenvastaavuutta käsittelevään lausuntoon. Freudin mukaan psykoanalyysi ei siis edusta spekulatiivista filosofiaa (vaikka varmasti myöntää velkansa filosofisille teorioille), vaan perustuu havaintoon ja vertautuu tässä empiirisyydessään luonnontieteisiin: "arvauksia" eli spekulaatioita tehdään ainoastaan tieteellisten havaintojen perustalta ja niitä voidaan sitten muuttaa, kun lisää empiiristä tietoa ilmaantuu - koko psykoanalyyttisen rakennelman romahtamatta.
Ajatus on aika mukava: siinä ilmenee pyrkimys tietoteoreettiseen itsekriittisyyteen ja myös tietty realismi - koskaan ei nimittäin tule olemaan sellaista tilannetta, jossa tiedettäisiin aivan kaikki, mutta päätelmiä on silti tehtävä. Nykyään kuitenkin tiedetään, kipeästikin, ettei Freudin aikaisilla havainnoinnin metodeilla ole mitenkään voitu saada korrektia kuvaa esimerkiksi aivojen toiminnasta, empiirinen tutkimus on siis tuolloin väistämättä merkinnyt lähinnä havaintojen tekemistä potilaiden käyttäytymiseen ja sen muutoksiin pohjaten.
Kysymys on siis seuraava: Missä vaiheessa rakennuksen perusta osoittautuukin niin oudoksi, ettei sen päälle voida enää rakentaa? Mietin tässä nyt vaikka neurologista tietoutta, joka on jotakin aivan toista nykyään. Entä miten saadaan kuitenkin säilytettyä kaikki vanhojen teorioiden paikkaansapitävä tietous (tieto, joka on oikeaa riippumatta siitä, että sen empiirinen perusta ei välttämättä ole täysin korrekti), kun uusi tieto kumoaa aikaisemman?
Julia Kristeva toteaa Mustassa auringossa, että psykoanalyysi ei torju tietoa siitä, että esimerkiksi masennuksen perusta löytyy hermoverkoston toimintahäiriöstä, mutta keskittyy itse teoretisoimaan ja hoitamaan masennusta ymmärtäen sen perustaltaan sosiaaliseksi ilmiöksi.
Eikä tässä ole ristiriitaa: aivot nimittäin reagoivat symbolisiin tapahtumiin biologisilla muutoksilla - ja psykoanalyysi siis keskittyy muokkaamaan noita symbolisia tapahtumia aikaansaaden biologisia muutoksia, ilman esim. farmakologisia keinoja.
Tätä ajatellessa tuntuu melkein siltä, että Freud on ollut joissakin asioissa intuitiivisesti oikeassa: hän on tullut psykoanalyyttisella terapiallaan korjanneeksi asioita hermoston tasolla tietämättä itse tekevänsä näin - ainoana vakuuttimenaan vankka kokemus ihmisen psyyken tutkimuksesta ja havainnoinnista hoitotyön kautta sekä silloinen tietous hermoston toiminnasta. Kristevalla (ja muilla nykypsykoanalyytikoilla) on tietenkin helpompaa: neurologinen tietämys tukee epäilemättä niin terapiaa kuin myös teorioiden muodostusta. Ei tarvitse enää arvata niin usein.
Näin tänään lastenpsykiatri Jukka Mäkelän haastattelun Punaisessa langassa vuodelta 2004, ja tuntui siltä, että kaikkia näitä haparoivia ajatuksenpalasia loksahti vihdoin paikoilleen. Mäkelä selitti sujuvasti ja selkokielisesti Maarit Tastulalle sitä, miten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntyvät kokemukset vaikuttavat aivojen kehittymiseen pienillä lapsilla. Asiat kuten perusturva, merkityksellinen vuorovaikutus, puhe ja kosketus kääntyivät aivotason toiminnaksi ja esimerkiksi hermostolliseksi kyvyksi säädellä stressiä. Todettiin, että aivokuori muovaantuu kokemusten kautta ja myös että perinnöllisiäkin hermostollisia ongelmia - jotka saattaisivat johtaa masennukseen, oppimishäiriöihin jne. - voidaan lievittää sosiaalisen toiminnan kautta. Toinen ihminen voittaa siis geenit tässä uudessa kivi-sakset-paperi-leikissä.
Miljoona eri asia sai vahvistuksen ja selityksen. Tärkeimpänä ymmärrys siitä, että se kokemus, jota Maria Vaara haparoidenkin esittää teoksissaan, kokemus minän ja toisen välisen suhteen ensiarvoisesta tärkeydestä psyyken ongelmien hoidossa, on todella oikea. Vaaralle tämä kokemus on syntynyt oman henkilökohtaisen tilanteen kautta, ja myöhemmin muiden ihmisten kautta, eikä se ole vaatinut neurologista tietämystä, ainoastaan intuition (plus tuntemuksen Freudin teorioista, joihin Vaara kuitenkin suhtautui myös kriittisesti). Samaan tapaan selittyi perusta myös sille, miksi Kristeva niin intohimoisesti puhuu rakkauden ja merkityksellisen puheen ja vuorovaikutuksen puolesta - mediakuvia ja kylmää ulkokohtaisuutta (myös mielenterveyshoidon medikalisoitumista) vastaan: vain asioilla, jotka kantavat itsessään jotakin merkitystä, on voimaa muovata aivojamme - ja toinen ihminen, hänen kosketuksensa ja puheensa, on näistä asioista merkityksellisin.
sunnuntai 7. lokakuuta 2007
Luin Leena Krohnia
Ihminen uskoo olevansa vapaampi kuin kyyhky tai mehiläinen, todellisempi kuin boidi. Vapaudestaan ja todellisuudestaan hän maksaa yksinäisyydellä ja viestinnän kitkalla. Mutta yksinäisenäkin hän on vain joukon alkio. Toisin kuin kyyhkynen hän siirtyy parvesta parveen, liitosta liittoon, joukosta joukkoon.
Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.
Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.
Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)
Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.
Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)
Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.
Kuten lintujen, mehiläisten ja boidien parvet, ihmistenkin parvet käyttäytyvät lakien mukaan, joita niiden yksilöt eivät tunne, mutta joita ne silti tottelevat. Tämän kaupungin sisällä on toisia kaupunkeja ja niiden sisällä taas toisia, aina pienempiä ja tiheämpiä. Minä olen itsekin kaupunki, sillä hahmoni koostuu miljardeista solujen ja molekyylien parvista. Ne käyttäytyvät yksinkertaisten sääntöjen mukaan ja tuottavat käsittämätöntä monimutkaisuutta.
Jokainen parvi muistuttaa hologrammia siinä suhteessa, että kaikki sen osat antavat tietoa kokonaisuudesta. Yksilö on joukon alkio, mutta jokaiseen yksilöön sisältyy joukon kokonaisuus.
Minä olen me. (Krohn 2006, 23.)
Leena Krohnin Mehiläispaviljonki on alaotsikon mukaan kertomus parvista. Suhde toiseen ja todellisuuden (todellisuuksien) heterogeenisyys ja monimuotoisuus ovat jälleen tärkeimpiä asioita. Ne ovat aina tärkeimpiä asioita Krohnilla. Perusajatus on se, että osat muodostavat kokonaisuuden ja teot muodostavat merkityksen. Yksilö ei voi paeta vastuutaan joukon osana (yhteisössä, suhteessa toisiin), eikä sitä merkitystä, jonka hänen tekonsa tuottavat.
Mutta taloilla ja kaupungeilla on sielunsa, vaikka ihmisillä ei olisikaan. Jokainen talo varastoi muistonsa, pimeät ja valoisat, kitkerät ja makeat. Ajan myötä sieluttomienkin ajatukset ja teot tihentyvät yhteissieluksi kuten mehiläis- tai muurahaispesän nimettömien ahertajien työ pesän voimaksi ja merkitykseksi tai niiden kyvyttömyys ja itsekkyys sen taakaksi ja turmioksi. (Krohn 2006, 20.)
Krohnin Teemu Mäki-kritiikkikin on helposti ymmärrettävissä näistä lähtökohdista: teot värittävät lopputulokset ja päämäärät niin, että eettistä toimintaa on vain sellainen, joka kantaa vastuun myös tekojen eettisyydestä.
maanantai 1. lokakuuta 2007
Muistiinpano Schjerfbeckistä ja Janssonista
Yritin muutamia viikkoja sitten, ehkä siitä on jo kauemmin, tämä syksy on mennyt nopeasti, käydä katsomassa Amos Anderssonilla Schjerfbeckin Mariaa. Se ei ollut siellä. Oli tietenkin siinä isossa näyttelyssä, joka lähti Hampurista ja asettuu nyt Pariisin modernin taiteen museoon Palais de Tokyoon. Mutta en ole siellä näkemässä.
Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.
Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:
Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)
Ja:
On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)
Luin vihdoin Rakel Liehun Helenen (2003) ja jotenkin Schjerfbeck muistuttaa Durasista. Molemmat loivat jotakin mykkää, joka puhuu tulevasta. Aivan vanhoina.
Aloitin myös Tove Janssonin romaania Reilua peliä (1989), joka kuvaa taiteilijaparin elämää. Liehun Helene ja Janssonin teos kertovat jälleen jotakin työnteon ja luomisen suhteesta:
Hän [Helene] petti niiden odotukset, jotka tarkkailivat häntä... sillä se mihin hänen odotettiin ryhtyvän, sen hän joko jätti tai ryhtyi siihen vasta, kun oli luovuttu odotuksesta, ja suoritti sen niin SUURENMOISESTI - kaikessa hiljaisuudessa - että hänen aikaansaannoksensa herättivät hämmennystä. (Liehu 2003, 500.)
Ja:
On saatava tehdä omaa taiteilijan työtään pyhitetyssä yksinäisyydessä, rauhassa häiriöiltä. On saatava leikkiä ja muovata milloin mitäkin materiaalia, kunnes leikki yhtäkkiä, näennäisen oikullisesti, vie vastustamatta mukaansa ja sulkee ulkopuolelle kaiken muun toiminnan. (Jansson 1990, 8.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)