Ruoka-asioita, kieliasioita

Osaan kautta Länsi-Afrikan rannikon puhuttavaa minan kieltä nyt sen verran, että tunnistan ja osaan muodostaa osan tervehdyksistä, osaan pyytää ja antaa vettä, ja olutta, ja luulen, että fifi tarkoittaa "heti" tai "nyt". Lisäksi osaan kasan ruokasanoja. Nämä siis ovat asioita, joita yhden baarin poika katsoi tarpeelliseksi opettaa. Nam esi deka, fifi. Anna yksi vesi, heti. Akbe – kiitos.

Mutta kalojen nimiä on melkein turha yrittää selvittää. Ranskaksi tunnettuja – ja suomennettavia – ovat barracuda, meriahven (bar) ja meriantura (sole) sekä karppi ja makrilli. Muut tunnetaan minan tai foninkielisillä nimillä. Nyt syön gloloa. Se on merikala. Ja sopii tuliseen keittoon.

Dakoin on rannikkoalueen perinneruokia. Raskasta työtä tekevät kalastajat ovat saaneet tarvittavan energiamäärän karpista, tulisesta tomaatti-sipulikastikkeesta ja valtavasta annoksesta maniokkimuusia (pâte de maniok). Abobo puolestaan koostuu paputahnasta, jonka päällä on friteerattua kotijuustoa (ihanaa). Gbekuy? tai gboma, jotka ilmeisesti tarkoittavat ihan vain pinaattia, on pinaattimuhennosta savukalalla, chilillä ja tomaatilla.

Minaa ei periaatteessa kirjoiteta, mikä tekee varsinkin omat kirjoitusyritykseni vähän huvittaviksi. Suhtautuminen kieleen on täällä jotenkin erilaista, se on vuorovaikutuksen väline - ei jotakin, jota harjoitetaan ja hallitaan. Ihmiset liikkuvat paljon, pois kotiseuduiltaan ja alueilta, joilla puhutaan "äidinkieltä" - ja mina, fon, hausa, fulani toimivat mahdollisuuksina kommunikoida uusilla alueilla. Ei ole ihmeellistä osata kymmentä kieltä – ja päälle jotakin erikoista versiota englannista ja ranskasta.

Ranska on tarpeen täällä, jos muuta yhteistä kieltä ei löydy, englanti puolestaan Nigeriassa ja Ghanassa. Muuten pärjätään pitkälti minalla.

Yläkerran huoneesta

Tuuletin humisee, istun huoneen varjossa ja käännän kuvauksia museoesineistä yhteisemmälle kielelle. Pöydällä on simpukoita, joilla pelottelen kattoparruihin pesiä rakentavia kyyhkysiä. Viereinen akasia ei kelpaa, linnut haluavat itselleen tämän terassin ja sen katon, joka suojaa sateelta. Sateet ovat alkamassa, mutta hitaasti, harvakseltaan.

Meitä on täällä rivi huoneissa koneen ääressä istujia – viiden huoneen verran. Tähän on Afrikassa tultu. Työnteko on istumista yksin tuulettimen alla. Katsotaan merta, pihamaata ja akasiaa, auringonpaistetta ulkona.

Juustoindeksi

Kävin lentoja odotellessani Cotonoussa jättimäisessä supermarketissa, joka on ilmestynyt rikkaalle alueelle kentän viereen. Ajatuksena oli ostaa juustoa, ja sitä siellä olikin. Tutut ranskalaiset ja saksalaiset merkit ja lajikkeet Boursierista alkaen.

Erevan on suuri ja ilmastoitu. Siellä on loputtomasti käytäviä ja hyllyrivejä niin kuin missä tahansa Prismassa Suomessa. Jättimäinen parkkipaikka. Helppo, kätevä ostoshalli, josta saa kerralla kaiken. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta ja autolla pääsee ovelle.

Hyllyillä ja pakastealtaissa makaavista vihannespakasteista, ravioleista ja tyhjiöpakatuista juustoista tuli kuitenkin kumma olo.

Supermarketin tuotteet säilyvät loputtomasti. Ne on pakattu miljoonaan muovikelmuun, tuotu kaukaa ja ne on tarkoitus kuljettaa autolla kotiin. Hinnat ovat samat kuin Suomessa ja ruokaa ostavat länsimaalaisiin vaatteisiin pukeutuneet varakkaat cotonoulaiset.

Alle sata kilometriä länteen on aika toisenlaista. Viimeiset kolme kuukautta olen ostanut ruokatarvikkeeni pikkulapsien ympäröimänä erilaisista kojuista ja katoksista, säilyttänyt hetken varjossa tai sammuilevassa jääkaapissa, syönyt ja toistanut saman seuraavana päivänä.

Keskipalkka täällä Grand-Popossa on n. 30 000 frangia kuukaudessa, mikä on euroissa n. 45 euroa. Sillä ei saa syödäkseen Erevanin eurooppalaisin hinnoin, mutta paikallisin kyllä (mikäli ruokittavana ei ole ketään muuta eikä raha hupene lääkkeisiin tai työmatkoihin). Sillä saa 150 palaa kotijuustoa, jota naiset myyvät Grand-Popon tietullilla, 300 pussia maniokkijauhoa tai 100 ateriaa katukeittiössä. Erevanista samalla summalla saa 6 kimpaletta saksalaista edam-juustoa, 30 pakettia italialaista spagettia. Kahdeksan ravintolaillallista katukeittiöaterioiden sijaan.

Hyppelehdin täällä kahden kulutustyylin välillä. Suomalaisessa mittakaavassa rahaa ei juuri ole, mutta jos pysyn paikallisissa tuotteissa, olen upporikas. Talouden saa kaatumaan suomenhintaisiin Erevaneihin ja ravintoloihin, mutta yhdistelemällä pärjää loistavasti.

Hintojen nousu on täällä ongelmallista paitsi siksi, että se syö paikallisten vähät varat, myös siksi, että se merkitsee kaltaisteni turistien rajallisten valuuttamäärien liikkumista yhä harvempien välillä. Jos hyvin pärjäävät siirtyvät ostamaan vain kalliita tuotteita, jää suuri joukko tuottajia ja myyjiä ansiotta – mikä puolestaan aiheuttaa paineita nostaa hintoja.

On valittava yhden saksalaisen edamin ja 25 tietullin kotijuuston väliltä. Yksi Erevan vs. 25 paikallista naista. 1:25 on ulkomaisen ja grandpopolaisen juuston välinen suhdeluku, ja samalla se kertoo tuloeroista, maksukyvystä eri yhteiskuntaluokkien välillä.

Edamit jäivät Erevanista tällä kertaa ostamatta. Yritän käydä niillä rahoilla tietullin juustoloissa.