"Ei fiktiota"

Ja tulihan se kesä! Koti aukenee taas puistoon ja kaikkialla on ihmisiä nauttimassa auringosta. Puiden lehdet vasta hiirenkorvilla mutta lämpötila hellelukemissa. Helatorstain lomien ja viikonlopun aikana ehdin Väinämöisen kentän kallioille, Taivallahden rantaan, Hesperian puistoon, Esplanadille ja Kaisaniemeenkin ihailemaan aurinkoa ja lukemaan.

Sain loppuun pitkään kesken olleen Haruki Murakamin omaelämäkerrallisen What I Talk When I Talk About Running -juoksuromaanin (2008) ja mietin tällaisten elämänkuvausten vetoa. Murakamin pientä teosta on ylistetty. Se on "inspiroiva" ja "hurmaava" tarina kirjoittamisesta ja maratooneista, omakohtainen, avoin ja kepeä - kurkistus kirjailija Murakamin elämään pitkänmatkanjuoksijana. Jostain syystä en saanut teoksesta paljoa irti (siksi se oli jäänyt keskenkin), mutta ymmärrän elämäkerrallisen tekstin kiehtovuuden: miten kirjailija hahmottaa omaa elämäänsä tarinana, faktan ja fiktion välimailla.

Hesarissa oli sunnuntaina (16.5.) Teemu Ikosen artikkeli amerikkalaisen kirjailijan David Shieldsin kirjallisuusnäkemyksistä ja faktan ja fiktion välissä hahmottuvasta ei-fiktion (nonfiction) lajista (tai ehkä pikemminkin kirjallisuudensuuntauksesta). Shieldsin manifesti Reality Hunger (2010) julistaa, että 1800-luvulla syntynyt fiktiivinen juoniromaani on katkaissut kirjallisuuden yhteyden sosiaaliseen todellisuuteen - ja että tarvitaan ei-fiktiota kirjallisuuden todellisuussuhteen rakentajaksi. Tarvitaan dokumentaarisuutta, muistelmia, päiväkirjoja, kirjeitä, esseitä - ei tiiviiksi kudelmiksi punoutuvia juonia ja ennalta lukittuja loppuja. Ikonen puolestaan esittää, että Shieldsin manifesti ja siinä kuvaillut ei-fiktiot voivat tarjota yhden vastauksen kysymykseen kirjallisuudesta postmodernin jälkeen.

Fakta-ainesten sekoittuminen osaksi kaunokirjallista tekstiä, metafiktio ja esimerkiksi autofiktion lajit toki kuuluvat olennaisesti myös postmoderniin kirjallisuuteen. Todellisuudesta ammentava, faktan ja fiktion rajat haastava kaunokirjallisuus lisääntyy kuitenkin jatkuvasti ja käy yhä mielenkiintoisemmaksi.

Hyvä esimerkki on tällä hetkellä lukemani Hannu Mäkelän Elävät ja kuolleet (2008), joka käynnistyy tutkimusmatkana Mäkelän helsinkiläisiä rikospaikkoja esittelevästä näyttelystä löytämään valokuvaan, joka kuvaa murhapaikkaa Fleminginkatu 4:ssä vuodelta 1928. Teoksen toisessa osassa kuvitellaan, mitä olisi saattanut tapahtua. Keitä kuvan esittämät ihmiset olivat, mikä johti veritekoon? Syntyy traaginen tarina sekatyömies Yrjöstä ja kutojatar Matildasta. Tämän jälkeen kuvaa katsotaan vielä tarkemmin ja neljännessä ja viidennessä osassa Mäkelä vertaa kuvan perustalta rakentamaansa kuvitteellista tarinaa vähä vähältä erilaisista arkistolähteistä ja tutkimuksista kokoamaansa mahdolliseen todellisuuteen: "Mitä todella tapahtui?". Fiktiona alkanut teos kääntyy tutkimusretkeksi 1920-luvun Helsinkiin ja selvitykseksi rikoksesta ja siihen liittyneistä ihmisistä. Eletty todellisuus ja fiktio kietoutuvat yhteen. Ja olennaista on myös, ettei mitään tyhjentävää selitystä tai ratkaisua koskaan löydy, ei elämälle eikä tarinalle:

Olen lähtenyt kuvasta ja päätynyt sanoihin. Viimeisen lauseen jälkeen seuraa hiljaisuus. Loppu on myös katoamista. Ja siitä saattaa kuitenkin nousta uusi alku, kun joku toinen jatkaa siitä, mihin edellinen päätti matkan. --- Pyhäinpäivän kynttilät palavat haudoilla ja niillä muistetaan kuolleita. Elävät muistavat heitä ja onhan niin, että kuolleet elävät juuri niin kauan kuin yksikin ihminen heitä ajattelee. Ehkä Matilda L. ja Yrjö M. ovat hetkeksi heränneet eloon ja ihmetelleet oloaan pitkän puuduttavan unen ja kauan kestäneen hiljaisuuden jälkeen. (Mäkelä 2008, 269.)

Kesälukemisia

Sään puolesta näyttää siltä, että talvi on tulossa. Tekee kuitenkin jo mieli tutkia, mitä lukisi kesällä.

Aloitin toissapäivänä, muutaman vuoden pohdinnan jälkeen, Steven Hallin Haitekstin, jonka postmoderneista kokeiluista on annettu kovin ristiriitaisia arvioita. Ensimmäisten lukujen perusteella romaani vaikuttaa kuitenkin oikein loistavalta rantalukemiselta: älyllistä, ajateltua mutta nopeasti etenevää ja sopivan koukuttavaa, outoa.

Viime vuonna luin puistossa auringon paisteessa Philip Rothia, Paul Austeria ja Dashiel Hammettia. Nytkin hyllyyn on varattu Austerin Moon Palace ja lisäksi tällä kertaa Don DeLillon Americana. Mutta tasapainon vuoksi taidan tänä vuonna korvata Hammetin Agatha Christiellä: hyllyssä odottaa "1940's kokoelma", neljä dekkaria, joissa ei ole Marplea eikä Poirot'a (joukossa toivon mukaan joku lapsuuden lempiteoksista, joiden nimiä en enää muista).

Hyllyssä odottavat valmiina myös Mary Douglasin Puhtaus ja vaara ja Bracha Ettingerin Yhdessätuotanto. (Viime vuonna luin mm. Blanchot'n Tunnustamattoman yhteisön, nyt siis naisajattelijoita.) Etsinnän alla ovat Siri Hustvedtin taide-esseet, A Plea for Eros tai Mysteries of the Rectangle.

Kotimaisista olisi kiva lukea vihdoin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho, Pirkko Saision Kohtuuttomuus ja miksei myös joku Saision vanhempi lukematon.

Lisäksi ehkä vähän Yazmine Rezaa, Jeanette Wintersonia, Carol Shieldsia.

Ja Jean Rhysia rannalle ehdottomasti!

Ja vielä viimeisinä kaikkien suosittelemat Haruki Murakamin Kafka rannalla ja Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär - tai sitten jotakin ranskalaista uutta? Tule jo kesä!

Karen Blixen ja Candice Breitzin tarina nimeltä "Her"

Ihana lukea kirjaa, jossa luetaan toista kirjaa, ja tunnistaa alkuperä välittömästi:

Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella.

Täytyy olla kesä tulossa, kun tekee mieli lukea Karen Blixeniä. (Ratsastaa, ampua jousella ja puhua totta...) Itse sitaattiin törmäsin Michael Cunninghamin Samaa sukua -romaanissa. Ja Blixen on läsnä nyt muutenkin.

Kävin viime viikolla EMMAssa, missä on meneillään eteläafrikkalaisen valokuva- ja videotaiteilija Candice Breitzin näyttely. Videoteos Her, 1978-2008 koostuu Meryl Streepin 28. eri roolista kolmenkymmenen vuoden ajalta. Monikanavaisessa teoksessa eri elokuvien hahmot muodostavat dialogeja elokuvien ja samalla elämän perustavista kysymyksistä: parisuhteesta, naisen asemasta, mahdollisuuksista. Yksi hahmoista on tietenkin Streepin Karen Blixen Out of Africa:ssa, jonka mieleenpainuvimpia kohtauksia on se, jossa Blixen huutaa Denys Finch Hattonille (Robert Redford): Why is your freedom more important than mine?

(Turn your mournful dity/ to a merry measure/ I shall never come for pity/ I shall come for pleasure, siteeraa Blixen Percy Bysshe Shelleytä. Denys tulee ja menee.)

Breitzin teoksessa Blixenin hahmo irrotetaan niin oman elämänsä kuin elokuvankin kontekstista ja tulee osaksi aivan uutta kokonaisuutta. Tämä uusi on Breitzin fragmenteista koostama, pelkän naishahmon ja muutaman repliikin säilyttävä, mutta joka yhä kuitenkin kantaa yhteyttä alkuperäänsä (niin tunnistettavia tietyt tulkinnat, puvustukset, kampaukset ovat). On vaikea ajatella Karen Blixeniä ilman Meryl Streepin aksenttia, ja jopa osana jotakin aivan muuta vanha tarina herää henkiin.

Siinä missä Jack Nicholsonin rooleista koostuva teos Him, 1968-2008 tuntui toisteliaalta, oli Her vangitseva. Teoksessa dialogia käyvät hahmot ovat yksi toisensa jälkeen kaltaisia ja erilaisia, kaikki kertovat osin samaa tarinaa naisen elämästä, saman näyttelijän tulkitsemina mutta samalla Streep ja kontekstit muuttuvat kaiken aikaa. Roolihenkilö vaihtuu toiseen ja mielessä taustalla muistuvat elokuvat synnyttävät uusia merkityksiä Breitzin kertomalle, hyvin yksilinjaisellekin tarinalle, jossa nainen rakastuu, pohtii naimisiinmenoa, lasten saamista, tasapainoilee ihmissuhteissaan oman vapautensa, uran ja perhesuhteiden välillä.

Mietin, mistä saisin äkkiä Out of African, Kramer vs. Kramerin, Ranskalaisen luutnantin naisen, Sophien valinnan, Falling in Loven, Tunnit, Hiljaiset sillat, Sen mikä on totta, Death Becomes Her:n, Silkwoodin ja Heartburnin jne. ja menisin katsomaan Breitzin kollaasin uudelleen ennen kuin näyttely 6.6. päättyy, aina uudenlaisin silmin.