Elämä ja odotus

Jos Pirkko Saision loistavat romaanit (Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja) ovat lajiltaan autofiktiota, niin hänen, Marja Packalénin ja ohjaaja Heini Junkkaalan näytelmä Kom-teatterissa voisi olla sitten autodraamaa.

Odotus on siis "esitys henkilöistä nimeltä Pirkko Saisio ja Marja Packalén" ja se jatkaa oikeastaan siitä, mihin Saision trilogia seitsemän vuotta sitten jäi - tai palaa takaisin, kertaa, ottaa uusia näkökulmia, juttelee.

Uutta ja lämpöistä on, kun Pirkko Saisio -nimisen teatteriopiskelija-kirjailijan rinnalle ilmestyy myös toinen ääni, fiktiivinen Kom-näyttelijä Packalén. Kaksi elämää kulkee rinta rinnan 70-luvun taistolaisesta kulttuurielämästä tähän päivään. Ja on muitakin elämiä: vanhemmat, isovanhemmat, rakastetut, lapset. Henkilökohtainen avautuu kaikkien yhteiseksi kokemukseksi, muuttaa toki muotoaan, mutta saavuttaa jotakin uutta. Tätä voisi olla taiteen poliittinen nykypäivänä: elämien merkitysten huomaamista, sen odotuksen painoa, jota elämä on täynnä.

Jään etsimään Marguerite Durasilta tulleita sanoja, lukemaan uudelleen, hymyilemään pienille asioille, jotka ovat tärkeitä yhtäkaikki.

Muistiinpano Kissoista

Eero Tarastin ja H.K. Riikosen kirjekokoelmassa on hassu pieni keskustelu Kurre-kissasta, jota pohjustetaan näin: "Pidätkös muuten kissoista? Luin juuri äskettäin eräästä julkaisusta, että mitä sivistyneempi ihminen on, sitä enemmän hän pitää kissoista." (Eero ja Hannu 1998, 104.)

En keksinyt sopivaa yhteyttä, jossa nostaa aihe esiin (vaikka kissa-ihmisenä hymyilyttikin) mutta tänään löysin onneksi vähän lisää kissa-informaatiota Freudia selatessani.

Freudilla onkin vähän toisenlainen selitys kissoista pitämiseen:

Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että toisen ihmisen narsismilla on suuri vetovoima niihin, jotka ovat osaksi luopuneet omasta narsismistaan ja etsivät kohderakkautta. --- Samoihin asioihin perustuu se, että jotkin sellaiset eläimet, jotka eivät näytä piittaavan meistä, kuten kissat ja suuret petoeläimet, tuntuvat meistä kiehtovilta. (Freud 1914 "Johdatus narsismiin".)

Hyvä Freud! Eli joko olen hyvin sivistynyt, tai sitten narsistit vetävät minua puoleensa.

Akateemisen alessa taisi olla myös Doris Lessingin Kissoista. Pitää ehkä käydä se vielä poimimassa.

Miten aamuisin pitää herätä?

Tein vähän aikaa sitten poikkeuksen paperijätettä karttavassa ympäristöpolitiikassani: tilasin ihan oikean paperisen Hesarin digilehden sijaan.

Valinta oli psyykkistä terveyttä ajatteleva, mitäs muutakaan. Tiedän, että tarvitsen aamuisin jotakin, joka ohjaa ajatukset uuteen päivään, oli se sitten työpäivä kotona tai muualla - jotakin muuta kuin omat kirjoitukset, keskeneräiset työt tai sivistävät lukemistot. Romaanin tai novellin lukuun aamun hetki on liian lyhyt, ja lyhyenkin tv-sarjan katsominen on vähän sama kuin avaisi pullon viiniä aamutuimaan, tai jatkaisi unia.

Digilehden lukemisen ongelmana oli se, että sieltä ajautui helposti jonnekin aivan muualle (jos nyt ehti tietokonetta aamulla edes avaamaan), eikä ero lehdenluvun ja muun tietokonepuuhan välillä ollut tarpeeksi jyrkkä.

Nyt aamun rutiini on selkeä: lehden luvulle löytyy päivästä riippumatta pieni hetki aikaa, jonka jälkeen voi siirtyä töihin tai vapaalle. Paperilehti on heti saatavilla ja sen selaaminen vie harvemmiin vaivihkaa väärille poluille (poikkeuksena nyt tämä kirjoitus).

Huomaan kuitenkin myös, että entisten sähköisten kulttuurisivujen lisäksi luen nyt paljon erilaisia uutisia, myös ihmisten uteliaisuuteen ja skandaalihakuisuuteen vetoavia, joilta netissä aina vältyn (sivupolkuni kun ovat vähän toisenlaisia). Olen yhtäkkiä kovin selvillä tapahtumista, joita lööpit ulkona vouhottavat.

Reilun viikon kokemuksella, asiaa sen kummemmin pureksimatta olen lähinnä huomannut juuri uuden tietoisuuden asioista, joita iltapäivälehdet pitävät myyvinä. Yhtenä aamuna mietin näitä uutisia selatessani, että kannattaako tätä lukea. Päädyin kuitenkin ajattelemaan, että jostain se tieto rikostutkintojen käänteistä ja tutkijoiden ja ohikulkijoiden mielipiteistä tulee kuitenkin. Hesarissa ja sen liitteissä on myös oikeaa asiaa, joka jäisi digilehdessä ehkä huomaamatta (ja jääkin, tiedän).

Tänäisessa hesarin kolumnissaan Tuomas Nevanlinna kuitenkin huomauttaa juuri uutisten ongelmista. Sanotaan, että viihteellinen hömppä täyttää tiedotusvälineet, mutta oikeastaan asia on Nevanlinnan mukaan toisin päin - media on pikemminkin uutisoitunut: "Viihde, jos ei muuta, tuo oman luonteensa näkyviin. Uutiset eivät, ja ovat siksi viihdettä salakavalampi osa uusintamista ja spektaakkelia."

Tähän olen nyt siis ajautunut mukaan: loputtomaan, merkityksettömään uutisten maailmaan, jonka tarkoituksena on tuottaa lisää uutisia. Vaikka aikomuksena oli tehdä aamuista selkeitä ja todellisuuteen orientoivia!

Nevanlinna tarjoaa onneksi myös ratkaisun, joka oli ihan kulman takana, en vaan siihen itse laiskuudessani päässyt:

Toverit. Lukekaa aamuisin runoja! Kehotus ei tällä kertaa perustu siihen, että runot ovat daideellisin mahdollinen virike. Runot yksinkertaisesti sopivat paremmin unen ja valveen väliseen heräämisen tilaan. Runojen lukeminen pitää unien assosiatiivisuuden ja luovuuden yllä. Samalla se herättää, avaa ihmisen kohti maailmaa. Näin aamiaiselta pintautuu terävä ja moniulotteinen avantgardisti kättelyssä lannistetun ja lokeroonsa palautetun konttorirotan sijasta.

Kyllä puun kantohintaneuvotteluiden ja Lähi-idän tilanteen ehtii tarkistaa sitten myöhemmin.

Totta joka sana.

On toki myös ihmisestä kiinni, miten aamuisin on paras herätä. Yhtä hyvinä vaihtoehtoina ovat pitkä suihku (epäekologista tosin sekin), lenkki ulkona tai kuppi kahvia ikkunan ääressä. Taidan pitää myös paperisista kulttuurisivuista ja niistä sivupoluista kirjahyllylle, joita ne aika ajoin tuottavat. Jos voisi tilata vain sen C-osan, jonne se Nevanlinnakin kirjoittaa?

Aurinko herätti aamun ja uniset silmäni.
Se tietää
miten herätessä pitää puhua.

Herätessä pitää puhua hiljaa
kunnes oma ääni
voittaa unen äänet
ja käsi tietää,
kenen se on.
(Maria Vaara 1977 Miten herätessä pitää puhua, 10-11.)

Muistiinpano kielestä ja ilmaisusta

Mikä tahansa luova tai reflektiivinen kirjoittaminen, mikäli se on minkään arvoista, näyttää edellyttävän, että sydänveri virtaa kynästä sivulle perimmältään tukea antavalla, valaisevalla tavalla.

-kirjoittaa sosiaaliantropologista luovan ja terapeuttisen kirjoittamisen kouluttajaksi päätynyt Gillie Bolton.

Hän on myös lainannut eri kirjailijoiden ja teoreetikoiden huomioita kielen ja ruumiin tai kielen ja kokemuksen välille rakennettavasta yhteydestä. Siitä, kuinka ruumis voisi kirjoittaa itsensä. Tai kuinka kirjoittaminen voisi (tai sen pitäisi) ylittää ruumiin ja mielen/kielen välillä vallitsevan kuilun ja olla kuin verensiirtoa merkkeihin - syvimmän kokemuksen ilmaisua:

Saattaa olla, että kaikki runous --- paljastaa jotakin, mitä kirjoittaja ei oikeastaan halua sanoa, mutta mistä hänen on epätoivoisesti viestittävä, vapauduttava. (Ted Hughes, "The Art of Poetry no 71")

Jokainen runo katkaisee hiljaisuuden, josta oli päästävä eroon. (Adrienne Rich, What Is Found There)

Verisuihku on runoutta. (Sylvia Plath, Collected Poems)

Pitäisi kirjoittaa vain silloin, kun on valmis jättämään palasen lihastaan mustepulloon joka kerta, kun kastaa siihen kynänsä. (Tolstoi)

Ja samaan joukkoon sopii hyvin Derridan toteama:

If I compare a pen to a syringe, and I always dream of a pen that would be a syringe, a suction point rather than that very hard weapon with which one must inscribe, incise, choose, calculate, take ink before filtering the inscribable, playing the keyboard in the screen, whereas here, once the right vein has been found, no more toil, no responsibility, no risk of bad taste nor of violence, the blood delivers itself all alone, the inside gives itself up. (Derrida, "Circumfessions")

Kuvitelma, toive kielestä.