Prosessihukka ja tarve ymmärtää

Some people called her a photographer, others referred to her as a conceptualist, still others considered her a writer, but none of these descriptions was accurate, and in the end I don't think she can be pigeonholed in any way. Her work was too nutty for that, too idiosyncratic, too personal to be thought of as belonging to any particular medium or discipline. Ideas would take hold of her, she would work on projects, there would be concrete results that could be shown in galleries, but this activity didn't stem from a desire to make art so much as from a need to indulge her obsessions, to live her life precisely as she wanted to live it. Living always came first, and a number of her most time-consuming projects were done strictly for herself and never shown to anyone. (Paul Auster: Leviathan, 61.)

Kirjoitin viimeksi, että prosessit ovat tärkeitä: matkat, tekeminen, oppiminen. Ei se, mitä saavutetaan.

Tarkoitin työntekoa, saavutuksia ja tuloksia mutta sama pätee muun muassa myös mielenterveyteen. Esimerkiksi Deleuze on kirjoittanut, että "neuroosi ja psykoosi eivät ole elämän läpikulkureittejä vaan tiloja, joihin pudotaan, kun prosessi on keskeytynyt". (Deleuze 2007, Kriittisiä ja kliinisiä esseitä.)

Jäin kuitenkin miettimään sitä, kenelle noiden matkojen ja elämänkulkujen pitää olla tärkeitä, ollakseen tärkeitä. Matkaajalle itselleen vai muille ihmisille, jotka arvioivat lopputuloksia ja ehkä ottavat huomioon myös prosessin? Terveyden ja olemisen mielekkyyden arvioija on (tiettyyn pisteeseen saakka) yksilö itse. Töiden, onnistumisten ja epäonnistumisten kohdalla näin ei kuitenkaan ihan oikeasti, valitettavasti, ole. Ja harva jaksaa olla itseensä tyytyväinen ja onnellinen kulkemastaan matkasta, jos oman itsen ulkopuolelta ei löydy arvonantoa.

Toisten ihmisten elämien ja prosessien tarkkailu läheltä auttaa kuitenkin ymmärtämään niiden merkitystä. Oppii näkemään sen, mikä toiselle on tärkeää - ja sitä kautta moni asia muuttuu tärkeäksi myös itselle, vaikkei se sitä ennen olisikaan. Muiden elämien ja prosessien väheksyminen puolestaan köyhdyttää omaa maailmaa - ja kaivertaa samalla noiden toisten maailmoiden merkityksiä.

Siksi taide on niin tärkeää.

***
Syy, miksi pidän Paul Austerin romaaneista löytyy siitä tavasta, jolla niiden kertojat kuvaavat toisten ihmisten elämiä, ikään kuin itsensä sivuuttaen, sydän täynnä empatiaa toista kohtaan, haluten ymmärtää muita tarinoita kuin omiaan. Usein kyse on vanhasta ystävästä tai etääntyneestä sukulaisesta, mutta kyseessä voi olla kuka tahansa hahmo, johon kertoja yllättäen kohdistaa huomionsa: jonka elämä muuttuu kertojalle tärkeäksi ja oman olemisen ylittäväksi.

Man in the Darkin (2008) August Brill välttelee tarinaa vaimostaan ja tämän elämästä kertomalla keksittyjä, mutta joutuu lopulta palaamaan siihen, mikä on hänelle tärkeintä - ja ylitsepääsemättömintä. Brooklyn Folliesin (2005) kertoja katsoo sisarenpoikansa Tomin elämää ja projekteja, välittämättä vähääkään siitä miten toisenlaisen suunnan tämän elämä on odotuksista huolimatta ottanut ja miten eksyksissä Tom omalla tavallaan on. Oracle Nightsin (2004) Sydney Orr kertoo kirjailijaystävästään John Trausesta ja monista muista monissa sisäkkäisissä tarinoissaan, Book of Illusionsin (2002) kertoja penkoo esiin kauan sitten kadonneen mykkäelokuvatähden tarinan ja Leviathanin (1992) Peter Aaron puolestaan rekonstruoi ystävänsä Benjamin Sachsin elämän ja sen merkitykset puolustaakseen ystäväänsä ja ymmärtääkseen tämän valintoja.

Aina, kaikissa noissa tarinoissa toisista, huolimatta niiden triviaaleista käänteistä, arkisia sattumuksia täynnä olevista kohtaloista, menetyksistä ja epäonnistumisista, löytyy jotakin tavattoman erityislaatuista ja tärkeää. Useimmin merkitys on elämässä itsessään, prosessissa, olemisessa sekä siinä, että kohdataan toisia ihmisiä. Epätoivoisissakin tilanteissa syntyy yllättäen välittämistä, arvonantoa ja rakkautta.

Travels in the Scriptoriumissa (2006) tuntematonta, muistinsa menettänyttä kirjailijaa syytetään toisten ihmisten elämien ohjailusta (mm. noiden edellä mainittujen), niiden tarkkailusta ja määrittelystä, ja hänen kohtalonsa on itse joutua kirjan sivuille. Haluan kuitenkin puolustaa kirjailijaa: luodessaan elämiä hän on antanut mahdollisuuden myös meille, tuntea ja välittää. Ja luulen, että hänen syyttäjänsä tietävät tämän saman.

Kuten Auster on todennut, kirjoittaminen on kohtaamista muukalaisten kanssa, ja harva asia on sen tärkeämpää - tai yksinkertaisempaa - kuin avautuminen toisille tarinoille, tuntemattomalle.

I have spent my life in conversations with people I have never seen, with people I will never know, and I hope to continue until the day I stop breathing. ("Talking to Strangers", an essay.)

***
Austerin Leviathanin Maria Turner (jonka mallina Auster käytti Sophie Callen tuotantoa, ja josta Calle teki myöhemmin oman teoksensa Double Game) on ehkä malliesimerkki henkilöstä, joka tietää omien prosessiensa merkityksen. Leviathanin kertoja jatkaa yllä esitettyä kuvausta Mariasta kertomalla tämän moninaisista projekteista: värikoodatuista aterioista, tuntemattoman miehen salaisesta puvustamisesta, lapsuudesta saakka avaamattomiksi jätetyistä syntymäpäivälahjoista sekä kahden vuoden matkasta ympäri Yhdysvaltoja:

It was the first of her mad, compulsive projects, and in some sense it stands as the most extraordinary thing she ever did: a totally meaningless and arbitrary act to which she devoted almost two years of her life. Her only ambition was to spend fourteen days in every state, and beyond that she was free to do whatever she wanted. (p. 62.)

"Radikaali" teko

Katselin tätä blogia, etenkin taustalle keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä ja näin niissä ajatuksen alkuja, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet vaille muotoa. Niitä on näemmä kertynyt lähes alusta lähtien. Usein kyse on erimielisyydestä oman alkuperäisen ajatuksen kanssa, umpikujaan ajautumisesta ja jonkinasteisesta häpeän tunteesta oudon tai invalidisoituneen ajatuksen suhteen. Usein myös ajan loppumisesta ja unohduksesta.

Ajattelin kuitenkin tehdä radikaalin teon ja julkaista ne tuonne väleihin. Ne ovat vajaavaisia, keskeneräisiä ja outoja, mutta monessa on sisällä joku ajatuksen siemen tai ehkäpä viittaus tai sitaatti, joka on hyvä muistaa.

Niin. Ihmiset tarvitsevat runsaasti ulkoisia apuvälineitä muistilleen. Niin monimutkaiseksi tämä kaikki on mennyt...

Jotenkin haluan myös muistaa ja muistuttaa siitä, että usein ajatusten ja tekemisen prosessit ovat tärkeämpiä kuin itse lopputulos. Asioilla on taipumus etsiä itse loppunsa, ja joskus tuo hetki ei ole kirjoittajan päätettävissä.

Tässä samalla on ehkä hyvä hetki päivittää vähän blogin ilmettä. Marraskuun mustaa ja valkoista entisen lehdistöromanttisen beigen sijaan.

Otsakkeen kuva on ensimmäiseltä matkalta Pariisiin.

Woody woody woody

Woody Allen on vihdoin palannut Euroopan matkoiltaan kotoisaan New Yorkiin ja tehnyt taas vaihteeksi elokuvan, joita vain hän tekee. Hiljattain teattereihin tullut Whatever Works (2009) on aivan ihana, allenmainen komedia epäsopusuhtaisista ja känkkäisistä mutta tasa-arvoisista ja hillittömistä parisuhteista kaupungissa, jossa kukin saa olla juuri sellainen kuin on.

Elokuvaan sisältyy monia hassuja käänteitä, elämän mullistuksia puolin ja toisin - ja mainioin jätettyjen miesten baarikeskustelu ikinä.

Keski-ikäinen John Celestine on päätynyt uskonnollisesta etelästä New Yorkiin, oppinut että hänen vaimostaan on tullut valokuvataiteilija, joka asuu kahden miehen kanssa iloisessa ménage à trois:ssa ja tytär on naimisissa ikälopun neron kanssa. Koettelemusten jälkeen John löytää itsensä baarista hukuttamasta suruaan tuoppeihin. Kapakassa hän kohtaa niin ikään parisuhteensa loppua surevan miehen, mutta keskustelussa tämän kanssa alkavat käsitteet mennä pahasti sekaisin, kun selviää, ettei miehen parisuhde ollutkaan sitä normatiivisinta mallia. Mutta, niin kuin elokuvan otsikko toteaa, todellisuudessa whatever works:

[Man in the bar:] My wife left me, too.
[John Celestine:] I’m sure she was beautiful, just like my wife.

[Man in the bar:] Norman? Norman was gorgeous. He was the greatest runway model Versace ever had.

[John Celestine:] I thought you said your wife.
[Man in the bar:] We were married in Holland.
...
[John Celestine:] You married a guy???
[Man in the bar:] What else?

[John Celestine:] But that would make you...
[Man in the bar:] What? A widow? Norman didn't die.

[John Celestine:] Not a widow, a... A member of the...
[Man in the bar:] Of what?

[John Celestine:] The homosexual persuasion.

[Man in the bar:] My God. You make it sound like a religion. Yes. lf it's a religion, you could call me devout. A fanatic.

[John Celestine:] But that's a sin against God's law!!!

[Man in the bar:] God is gay.

[John Celestine:] He can't be! He made the whole universe perfect. The oceans, the skies, the beautiful flowers, the trees everywhere.

[Man in the bar:] That's right. He's a decorator.
...
...
[John Celestine:] But what do you miss about him? I still don't get it.

[Man in the bar:] Everything. His face. His kindness, his sense of humor. Our mutual passion. The way we'd dance and he'd dip me back and kiss me.
...
[John Celestine:] Jesus. Why did he leave you? ... She leave you? ... Norman?

[Man in the bar:] He wants to live in Paris, and I can't leave my sick mother.
[John Celestine:] Is your mother a woman?

[Man in the bar:] She used to look like Marlene Dietrich.
...
...
[John Celestine:] What's the difference? They all hurt you in the end, every woman, whether they're male or female.