[Keskeneräiset]
Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.
Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)
Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.
Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)
Luin jostakin syystä näiden hajanaisten representaatioajatusten läpi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (2009), jossa käsitellään evoluutioteorioiden hyödyntämistä ihmistieteellisessä tutkimuksessa: toisaalta kulttuurin kehityksen hahmottamisessa ja toisaalta nimenomaan ihmisen kulttuuristumisen tutkimuksessa.
Opin, että kulttuurievoluution "tutkimushaara" nimeltä representaatioiden epidemologia tutkii sitä, minkälaisia representaatioita ihmiskogito tuottaa ja ymmärtää parhaiten. Tajusin, että ehkä kaikkien representaatioiden ovet eivät ole meille vielä edes avoinna. Toisin sanoen: vielä pidemmälle matrixiin saatetaan mennä.
Sama kehityksen jatkuminen voi koskea myös toisten ihmisten ajatusten ja tunteiden ymmärtämistä. Kuten Ylikoski ja Kokkonen toteavat menneeseen kehitykseen viitaten:
Kyky ajatella, että toisella yksilöllä voi olla erilainen kuva jostakin tilanteesta ja esimerkiksi puutteellisia tietoja, on suuri harppaus sosiaalisessa kognitiossa. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto, 59.)
Kohti telepatiaa? Tai ainakin peilineuronien evolutiivista kehittymistä... Riippuu tietenkin siitä, mikä on lajinkehitykselle edullisinta.
Entä sitten suhde luontoon kaikkien meidän kulttuuristen representaatioidemme takana?
Evoluutioteoriat huomauttavat, että ihmisen sopeutuminen näin valtavan hyvin elinympäristöönsä on ollut seurausta yhä kasvavasta kyvystä oppia: etenkin sosiaalisen oppimisen kyvystä, joka mahdollistaa tiedon nopean levittämisen. Kognitiivisten kykyjen kasvaminen on tarkoittanut kuitenkin myös kykyä tehdä vääriä asioita yhä suuremmassa mittakaavassa:
Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)
Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.
Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)
Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti