Kohti New Yorkia - Angels in America

Greetings Prophet! The great work begins! The Messenger has arrived!

Olen viime aikoina orientoitunut tulevaan matkaan katsomalla uudelleen Angels in Americaa (2003). Tarkoituksena on kuljeskella kesäkuun toinen viikko New Yorkin Central Parkissa, tavata puiston enkeli ja nähdä täältä puuttuvat maalaukset, Met, MOMA...

Tony Kushnerin näytelmän ja siitä muokatun tv-sarjan ehkä vaikuttavin kohta sijoittuu tuohon samaan puistomiljööseen. Tarinan juonilinjat alkavat viidennessä osassa yhdistyä ja Belizen hahmo, loistava, tummaihoinen, queer aids-sairaanhoitaja alkaa hahmottaa tarinan kokonaisuutta. Hän pitää sairastuneen ystävänsä jättäneelle, jatkuvasti politiikkaa ja idealismia paasaavalle juutalaiselle Louisille mahtavan puheensa, "I hate America":

[You are] up in the air, just like that angel. Too far off the earth to pick out the details. Louis and his big ideas. Big ideas are all you love. America is what Louis loves.
---
I hate America, Louis. I hate this country. It’s just big ideas, and stories, and people dying, and people like you. The white cracker who wrote the national anthem knew what he was doing. He set the word 'free' to a note so high nobody can reach it. That was deliberate. Nothing on earth sounds less like freedom to me. You come to room 1013 over at the hospital, I'll show you America. Terminal, crazy and mean. I live in America, Louis, that’s hard enough, I don’t have to love it. You do that. Everybody’s got to love something. (Belize, "Chapter 5".)

Huoneesta 1013 löytyy reaganismin ajan pahin painajainen, aidsia sairastava lakimies Roy Cohn (Al Pacino). Hän on Belizen näkökulmasta koko Amerikan kuvajainen: menestynyt, menestyksensä toisten ihmisten elämästä ja hyvinvoinnista ryöstänyt, konservatiivinen ja pinnalta tekopyhä mutta sisäisesti liberaaleista liberaalein, "terminal, crazy and mean". Lakimies, Amerikan "ylipappi":

Hire a lawyer, sue somebody. It's good for the soul. Lawyers are the high priests of America. We alone know the words that made America.... out of thin aire. And we alone know how to use the words. (Roy Cohn, "Chapter 5".)

Sanat luovat maailman. Laki, yhteisö, valtaapitävät. Ne määräävät yksilölle tämän paikan, asettavat jokaisen rooliinsa suuressa mekanismissa. Roy Cohnin särmikkään hahmon suuruus kumpuaa pahuudessaan siitä, miten oikeassa hän on. Hän on kääntänyt järjestelmän toimimaan omaksi hyödykseen ja hallitsee niin fanaattisuuden kuin myös tekopyhyyden aikakausina, luovien läpi McCarthyn ja Reaganin Amerikan. Juutalainen, homo, joka muuntaa kaiken koskemansa kullaksi verisellä realismillaan:

Your problem, Henry, is that you are hung up on words. On labels. "Gay", "homosexual", "lesbian"; you think they tell you what a person is, but they don't tell you that. Like all labels, they refer to one thing and one thing only: Clout. Where does a person so identified fit in the food chain? To someone who doesn't understand this, homosexual is what I am because I sleep with men, but this is wrong. A homosexual is someone who, in 15 years of trying, can't get a pissant anti-discrimination bill through City Council. They are men who know nobody, and who nobody knows. Now, Henry, does that sound like me? No. I have clout. Lots. I have sex with men; but, unlike nearly every other man of which this is true, I bring the guy I'm screwing to Washington, and President Reagan smiles at us and shakes his hand. (Roy Cohn, "Chapter 2")

Angels in American keskeisenä teemana on tekopyhän poliittisuuden ja rehellisen mutta rampauttavan osallistuvuuden välinen ristiriita, joka ylittää (idealistiset) kysymykset kuten demokratia, vapaus ja tasa-arvo. Kaikki hahmot paljastavat omalla tavallaan yksilöiden sisäisen moninaisuuden ja ambivalenssin, jonka vuoksi myös yhteiskunta on aina vääjäämättä sisäisesti ristiriitainen, lain tapaan keinotekoinen, rakennettu entiteetti, jonka oikeus ja hyvyys riippuvat lopulta vain siitä, kuinka paljon ihmiset välittävät toisistaan. Ei laeista eikä politiikasta, vaan siitä, mitä niillä tehdään. Kuka hoitaa sairaat ja syrjäytyneet, ja kuka rukoilee kuolleiden puolesta?

Halu liikkua ja tarve pysyä paikallaan taistelevat näytelmässä toisiaan vastaan. Ihmiset ja enkelit, rakkaus ja kuolema, terveys ja sairaus. Halun liike rikkoo olemassaoloa ja ihmissuhteita, aiheuttaa kaaosta ja kuolemaa maan päällä niin kuin taivaissa mutta samalla se on elämää eteenpäinvievä, säilyttävä voima.

Ihmisen ja ihmisyyden moninaisuus, outous, ristiriitaisuus ja heterogeenisyys pitävät yllä elämän liikettä. Heteromiehet muuttuvat homoiksi, enkelit ilmestyvät sairaille, Jumala hylkää ihmisen ja rakastaja rakastettunsa, mutta samalla erilaiset yksilöt löytävät toisensa, murhattu rukoilee murhaajansa sielun puolesta, idealisti realistin. Kaaos, liike ja sekoittuminen ovat myös hyvän voimia. Muutoksen ja ihmisen suuressa liikkeessä ei olekaan ihme, että Belize kuvailee taivasta määrein: "racial impurity and gender confusion".

Lopulta tärkeimmäksi nousevat läsnäolo, muistaminen ja kunnioitus: kyky toimia yksilöinä, hämmentyneinä ja hajalla mutta samalla toisten kanssa, osana yhteisöä.

Central Parkin suihkulähteen enkeli, Bethesda, on pystytetty sisälissodan uhrien muistolle, rodulliselle sorrolle, jonka päätepistettä ei ole vieläkään nähty. Samalla Bethesda on myös tarina lähteestä, jonka vesi parantaa.

This disease will be the dead of many of us, but not nearly all. And the dead will be commemorated and we'll struggle on with the living and we are not going away. We won't die secret deaths anymore. The world only spins forward. We will be citizens. The time has come. (Prior, "Chapter 6.")

Totuus myytteinä

[Keskeneräiset]

Mietin Ateneumin Kalevala-näyttelyn pohjalta, ja sen vuoksi, sanaa "myytti" ja annoin sille määritelmän: "totuudeksi itsensä esittävä tarina jostakin".

Kaikki tuntevat tämän määritelmän (myytti=todeksi itsensä tekevä fiktio), mutta silti me jatkuvasti toimimme erilaisten myyttien mukaan. Kai myytti siis on taru, josta tulee käytännössä tosi. Ja näin totuus on sitten sitä, miten me vain ikinä kykenemmekään käyttäytymään.

Kun "alkuperien" ja "todellisten" lähtökohtien luonnetta on mahdoton selvittää, jäljelle jää vain se, miten toimimme - ts. käyttäydymme - suhteessa noihin kuviteltuihin alkuperiin ja totuuksiin. Ja jos kykenemme toimimaan jonkin ajatuksen, idean tai myytin mukaisesti, siitä tulee totta.

Vähän niin kuin sanat ovat maailman negaatio. Ja silti maailma tulee sanoiksi. Juuri Kalevalassa. Hmm...

Luonto, kulttuuri, representaatiot

[Keskeneräiset]

Tiedetään, että postmoderni ajattelu on ollut äärimmäisen kiinnostunut merkeistä, ja että viime vuosikymmeninä koko sosiaalista todellisuutta on alettu hahmottaa erilaisten merkkien järjestelmänä.

Oikeastaan todellisuus onkin meille kultturisoituneille aina pelkkää representaatiota, uudelleenesitystä. Siis merkkejä, joita määrittää se, että ne esittävät todellisuutta mutta eivät tavoita sitä. (Esimerkiksi Jean Baudrillardin mukaan me elämme simulaation yhteiskunnassa, jossa merkin ja sen viittauskohteen välinen ero on luisunut niin, että jäljelle jää vain representaatioita: kuvia, spektaakkeleita, merkitsijöiden leikkiä.)

Luin jostakin syystä näiden hajanaisten representaatioajatusten läpi Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto (2009), jossa käsitellään evoluutioteorioiden hyödyntämistä ihmistieteellisessä tutkimuksessa: toisaalta kulttuurin kehityksen hahmottamisessa ja toisaalta nimenomaan ihmisen kulttuuristumisen tutkimuksessa.

Opin, että kulttuurievoluution "tutkimushaara" nimeltä representaatioiden epidemologia tutkii sitä, minkälaisia representaatioita ihmiskogito tuottaa ja ymmärtää parhaiten. Tajusin, että ehkä kaikkien representaatioiden ovet eivät ole meille vielä edes avoinna. Toisin sanoen: vielä pidemmälle matrixiin saatetaan mennä.

Sama kehityksen jatkuminen voi koskea myös toisten ihmisten ajatusten ja tunteiden ymmärtämistä. Kuten Ylikoski ja Kokkonen toteavat menneeseen kehitykseen viitaten:

Kyky ajatella, että toisella yksilöllä voi olla erilainen kuva jostakin tilanteesta ja esimerkiksi puutteellisia tietoja, on suuri harppaus sosiaalisessa kognitiossa. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto, 59.)

Kohti telepatiaa? Tai ainakin peilineuronien evolutiivista kehittymistä... Riippuu tietenkin siitä, mikä on lajinkehitykselle edullisinta.

Entä sitten suhde luontoon kaikkien meidän kulttuuristen representaatioidemme takana?

Evoluutioteoriat huomauttavat, että ihmisen sopeutuminen näin valtavan hyvin elinympäristöönsä on ollut seurausta yhä kasvavasta kyvystä oppia: etenkin sosiaalisen oppimisen kyvystä, joka mahdollistaa tiedon nopean levittämisen. Kognitiivisten kykyjen kasvaminen on tarkoittanut kuitenkin myös kykyä tehdä vääriä asioita yhä suuremmassa mittakaavassa:

Yksilöllinen oppimiskyky mahdollistaa nopeamman mukautumisen uusiin olosuhteisiin mutta sen evolutiivisena haittana on kasvaneen energiankulutuksen lisäksi vaara kokeilla vääränlaisia asioita. (Ylikoski ja Kokkonen 2009 Evoluutio ja ihmisluonto.)

Opitaan siis toimimaan kulttuurissa, ymmärtämään representaatioita ja toisiamme, mutta tämä oppiminen ei tule ilman ihmisen ja luonnon välille muotoutuvaa juopaa - joka on nykypäivänä liiankin tunnettu.

Kalevala. Ei. Kansanrunous

Kirjoitin Ateneumissa tällä hetkellä esillä olevasta Kalevala kuvissa-näyttelystä ja huomasin mielenkiintoni kohdistuvan kaiken aikaa yhä enemmän ja enemmän ilmaisun ja esittämisen erilaisiin tapoihin, niin kuvissa kuin myös Kalevalan tekstin sisällä.

Huomasin, että Gallen-Kallela hegemonia on hiipumassa huolimatta siitä, että tutut teokset kyllä nostattavat tunteita edelleen. Aloin näkemään toisenlaista ilmaisua ja toisenlaisia pohdintoja - ja liitin ne mielessäni suoraan itse eepoksen sisäiseen moninaisuuteen (tarinoiden ja henkilöiden ristiriitaisuuteen, kokonaisuuden ilmeisen konstruoituun muotoon) sekä ilmaisun jatkuvasti muuntuvaan toisteliaisuuteen, kykenemättömyyteen päättää välillä vaka vanha...

Runonlaulaja laulaakin kaiken aikaa toistaen toisin, toisin, toisin ja toisin (nelipolvisen trokeen mukaisesti). Sama esitetään uudella tavalla, uusin sanoin ja uudessa yhteydessä. Samaan tapaan myös Kalevalan kuvalliset käännökset muodostavat loputtoman toiston ja toisintoistamisen kavalkadin.

Museokäynnillä ja kirjoittaessani huomasin ennen kaikkea tehneeni eräänlaisen antinationalistisen hyppäyksen ajattelussani: oli suorastaan mahdotonta puhua enää Kalevalasta kaikenkattavana eepoksena Suomen myyttisestä perustasta, mainitsematta sen syntykontekstia ja moninaista rakentumisen prosessia. Käyttämättä sanoja kuten "Elias Lönnrot" ja "Arhippa Perttunen". Termi ja teoksen nimi "Kalevala" onkin oikeastaan synonyymi joukolle lauletun kansanrunouden palasia, jotka Elias Lönnrot kokosi ja muokkasi kansalliseksi eepokseksi kahteen Kalevalaansa (1835 ja 1849). Se kokonaisuus, jonka me tunnemme on rajauksen ja valinnan tuottama kokoelma, hivenen (3%) muokattukin varasto vanhaa perinnettä.

Samaten muistin, ettei "kalevalainen maailma" myöskään mitenkään vertaudu tai samastu 1800-lukulaiseen karjalaisten runonlaulajien maailmaan (vaikkakin sivistyneistön taitelijat sieltä muinaista "Suomea" etsivätkin ja vaikka mikä tahansa mennyt kulttuuri nykypäivään verrattuna vaikuttaakin "autenttiselta" arjen luonnonläheisine askareineen) vaan Kalevalan todellisuus on ollut "tuolla jossakin", menneisyydessä niin runojen laulajille kuin myös meille. Se on myytti jota kerrotaan.

...Arhippa Perttunen ei siis koskaan tavannut Väinämöistä... :)

Oli miten oli, Kalevala on helppo myöntää "vaikeaksi" luettavaksi, paitsi sen monimutkaisen syntyhistorian, myös kielellisen ilmaisunsakin vuoksi. "Vaikeus" on kuitenkin osa iloa ja kauneutta. Juju onkin siinä, että kielen pitää antaa viedä mukanaan, olla välittämättä sanoista jotka eivät meille enää tarkoita samaa kuin kielen käyttäjille aiemmin (kokko, kokka, uksi...).

Tärkeää on ehkä huomata, että ilmaisun kompleksisuus juontaa juurensa ilmaisun riemuun, siihen onneen, kun saa leikkiä sanoilla, mutta myös siihen epätoivoon, joka koittaa, kun huomataan, ettei mikään sana tai ilmaisu riitä. Vaka vanha Väinämöinen... Miten tehdä valinta adjektiivien välillä, kun tietää, että jotakin olennaista jää silloin sanomatta? Miten jättää mitään pois? Miten keksiä vielä parempi ilmaus?

Kansanrunouden - ja kaiken ilmaisun, puheen, kommunikaation - keskeinen perusta onkin metalyyrinen: ilmaistessamme pohdimme kykyämme ja kyvyttömyyttämme ilmaista sanoin, kuvin tai muin esitysmuodoin tätä todellisuutta, omia kokemuksiamme ja tuntojamme.

Ateneumin näyttelystä eniten mieleen jäivät Hannu Väisäsen grafiikat, jotka eivät kuvita Kalevalaa vaan myötäilevät abstraktilla ilmaisullaan sen rytmiä, mutta myös Gallen-Kallelan "Kullervon kirous", joka palaa verkkokalvolle jokainen kerta, kun joku mainitsee sanan Kalevala.