Rukouksesta I: Hoeg ja Perko

Joudun nyt juoksemaan näitä ajatuksia läpi asiaan paremmin tarttumatta mutta jotakin on silti pantava muistiin ennen kuin kaikki katoaa. Tulee siis vielä postaus "Rukouksesta II".

Kuuntelin tänään Suomenlinnan kirkossa, Viapori Jazziin liittyen, Jukka Perkon, Severi Pyysalon ja Teemu Viinikaisen tulkintoja suomalaisista ja ulkomaisista virsistä. He ovat taltioineet levynkin, nimeltään Maan korvessa, ja olen sitä kuunnellut mutta live-esitys, valkea kirkkotila meren keskellä ja odottava yleisö kirkon penkeillä tekivät kokemuksesta, noh, hienon, koskettavan. Jotenkin vaikea löytää sanoja...

Ei ole mitenkään uusi asia linkitä yhteen uskonto tai jokin jumalallinen ja musiikki. Meillähän on Bach. Eeva-Liisa Mannerin romaanissa Tyttö taivaan laiturilla on esimerkiksi hieno kuvaus siitä, miten musiikki lähestyy transsendenttia ja millainen on subjektin kokemus tässä kaikessa.

Rupesin ajattelemaan nyt uskonnollisen musiikin, virren, ja rukouksen välistä yhteyttä. Rukouksen tarkoitushan on, pohjimmiltaan, antaa tukea yksilölle ja mahdollistaa kommunikaatio jonkin toisen kanssa. Tuo toinen voi olla Jumala tai ihan yksinkertaisesti vain minä itse, joku, joka kuuntelee. Samaten taide voi toimia psyykettä, mielikuvitusta, olemista tukien, vuorovaikutusta rakentaen. Ja erityisesti juuri musiikki, kielen rajat ylittävänä, kykenee ilmaisemaan sanomattomia kokemuksia ja päästämään ilmoille sen, mitä me koemme mutta mitä emme kykene artikuloimaan. Se ikään kuin, rukouksen tavoin, vapauttaa meidät kokemuksestamme ja saa meidät jakamaan sen toisen kanssa. Voisi siis ajatella, että musiikki jollakin tasolla tavoittaa kaikkein todellisimman ja on ikään kuin rukousta vailla sanoja. Se yhdistää taiteen ja rukouksen voimat.

Myös Peter Hoegin Kasper Hiljaisessa tytössä havaitsee sen eheyden, joka voi syntyä tämän - musiikin, rukouksen, rakkauden (merkityksen) - avulla. Musiikki pitää yllä merkitystä ja elämää, kun kaikki ympäriltä on hajoamassa:

Hän kuuli sateen soittavan katolla, ehkä Bachin kantaatteja. Kahden vuorokauden jälkeen hän kuuli Haydnin kuusi jousikvartettoa täysin selvästi, ne jotka Haydn oli kirjoittanut kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja niiden jälkeen soivat Mozartin kuusi kvartettoa, jotka olivat vastaus Haydnin säveltämiin. Siinä vaiheessa Kasper oli alkanut katsella yöuniaan silmät auki. Hän tajusi kyllä, että se mitä tapahtui musiikille ja sateelle oli yritys säilyä hengissä. Yritys luoda koossa pitäviä kokonaisuuksia hajoavaan todellisuuteen. (514.)

Hän tiesi elävänsä eräänlaista psykoosia, olevansa sen sisällä. Huoneen aaltoilevien seinien välissä muotoutui ihmishahmoja joilla oli eläimen pää, hän ymmärsi heti, että ihminen, joka viskattaisiin varoituksetta tähän tilaan missä hän nyt oli, menettäisi järkensä.
Hän tajusi että juuri rukous piti yllä eräänlaista mielenrauhaa. Se eteni vakaasti syvänä, musikaalisena sopeutumisena ympäristön rakenteettomuuteen. Rukous on hirsilautta, joka voi kuljettaa meidät vahingoittumattomina läpi avioerojen, läpi kaatokännien, sienitrippien, kolmannen asteen kuulustelujen, kuulemma jopa läpi kuoleman.
Rukous ja rakkaus. (Hoeg 2006, 518.)

Muistiinpano: Impatiens noli me tangere

Impatiens noli me tangere (suom. lehtopalsami) on hiirenvirnaa tai hajuhernettä muistuttava kasvi, jolla on keltaiset tai oranssit kukat. Nimi on latinaa, ja se tarkoittaa sanatarkasti "kärsimätön, älä koske minuun". Englanninkielisissä maissa kasvi tunnetaan myös nimellä "touch-me-not". Jos sen kukintoja koskettaa loppukesästä, kasvin siemenet ponnahtavat ulos kukasta ja lentävät pitkällekin. Tämä on lehtopalsamin tapa olla ja lisääntyä. Hyvä asia siis, kielteisestä ilmaisusta huolimatta.

Tämä tuli mieleen hiljattain, kun riitelin ja keskustelin kärsimättömyydestä. Jotkut tarvitsevat aikaa leppyäkseen, kun toiset ovat jo pian valmiita unohtamaan. Ei se ole sen kummempaa, mitenkään monimutkaista. Mutta kärsimättömällä voi olla raskasta hitaan leppyjän kanssa. Ja toisaalta, aika antaa tilaa. Mutta luonnossa kärsimättömyys tuottaa hedelmää, huomasin.

Jos tästä kaikesta (haluaa) löytää (vielä lisää) outoa metaforisuutta, voisi ehkä jatkaa huomauttamalla, että alun perin se oli Jeesus, joka lausui Maria Magdalenalle tuon noli me tangere:n, heti ylösnousemuksen jälkeen...

Muistiinpano: Interferenssi. Sitaatteja Hoegiltä.

Törmäsin käsitteeseen nimeltä interferenssi. Ensin psykoanalyysia pohtiessani ja vain muutamaa päivää myöhemmin Peter Hoegin uusimmassa romaanissa. Yhteensattuma tuntui jotenkin erikoiselta ja on pakko kirjata nämä sitaatit muistiin.

Heikki Majava viittaa artikkelissaan "Mieli, kieli ja ruumiillisuus nykypäivän psykoanalyyttisessa terapiassa" (Psykoterapia-lehti 2003, 22 (2), 85-96) interferenssiin psykoanalyyttisenä terminä. Hänen mukaansa se on eräänlaista tunteensiirtoa, joka edeltää transferenssiä; hyvin varhaista, perustavanlaatuista vuorovaikutusta, joka ei vielä tunne subjektia tai objektia. Termin alkuperäinen merkitys puolestaan tulee fysiikasta:

[V]arhaisten, yksilöllisesti eriytymättömien, nimeämättömien ja läheisesti ruumiillista alkuperää olevien taustatunteiden siirtymätapahtumaa nimitetään interferenssiksi (Untertragung), jolla tarkoitetaan fysiikassa ”kahden tai useamman rytmisen, värähtelevän aaltoliikkeen toisiaan vahvistavaa tai heikentävää yhteisvaikutusta”. (Majava 1992).

Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö sama termi esiintyy puolestaan musiikillisena terminä - mutta taustalla kaikuu sama ajatus. Hoegin romaanin päähenkilö Kasper kuulee ihmisten sävellajit, luonnon, elämän soinnin ja jopa rakennukset ja koneet. Interferenssi on nyt ihmisten välistä sointia, sävel, joka syntyy vuorovaikutuksessa:

Leikki on interferenssi ilmiö. Kaksi leikkivää lasta muodostaa tasapainotetun vastaparin. Kolme lasta synnyttää liikkuvamman mutta myös dynaamisemman yhteissoinnin. Neljä lasta polarisoituu taas kahdeksi kaksoisyksiköksi, vakaammaksi kuin kolmio. Viisi on taas liikkuva, kuusi on normaalisti suurin määrä lapsia, joka pystyy improvisoituun yhteisleikkiin ilman että yksi dominoiva johtaja heidän keskuudestaan määrittäisi leikin rakenteen. Seitsemän lapsen Kasper oli nähnyt leikkivän tasapainoisesti ja tasa-arvoisesti vain kerran, he olivat olleet sirkustaiteilijoiden lapsia, jotka olivat matkanneet sirkuksen mukana kokonaisen kesän, näytäntökausi oli ollut lopuillaan, lapset olivat tienneet kohta eroavansa ja leikki oli kestänyt alle tunnin. Yli seitsemän lapsen ryhmä vaati aikuisten ulkopuolelta antamia ja valvomia sääntöjä, kuten esimerkiksi pallopeleissä.
Hänen edessään ei ollut ainoatakaan aikuista. Ryhmässä ei erottunut dominoivaa sointia. Lapsia oli yksitoista. Ja leikki oli täydellisen harmoninen.
---
Lapset lähettivät ympärilleen tavallisia fyysisiä äänia niin kuin kaikki lapset, niin kuin kaikki ihmiset. Mutta niiden äänten takana oli jokin toinen taso avoinna. Taso, joka ulottui syvälle hiljaisuuteen. Lasten systeemit olivat vuorovaikutuksessa siinä hiljaisuudessa, Kasper kuuli sen.
Heidän interferenssinsä oli eräänlaista sydämellisyyttä. --- Tämä oli vuorovaikutusta viestimessä, jonka intensiteetti oli valtava.
---
He olivat levittäneet oudon hiljaisuutensa pallon muotoiseen alueeseen, jonka läpimitta oli ehkä viitisenkymmentä metriä. Kasper tiesi, että sen alueen sisäpuolella todellisuuden äänellinen jäsentäminen ajassa ja tilassa oli lakannut.
(Hoeg 2006, 136-139.)

Romaanin Kasper, joka kuulee kaiken, etsii jonkinlaista perustavaa hiljaisuutta, joka lähestyisi jumalaista. Nuo lapset pystyvät tarjoamaan sen. Harmonian, hiljaisuuden, yhteyden. Inhimillisyyden.

Toinen kiinnostava aihe Hiljaisessa tytössä liittyy Kasperin tapaan hahmottaa yksilön identiteettiä ja kysymystä inhimillisyydestä, samaten musiikin kautta:

Kempf [Hitlerin parturi] onnistui kuuntelemaan Hitlerin systeemiä. Hän sanoi minulle, että sen miehen persoonallisuus oli päällisin puolin kunnossa. Pieni, mutta kunnossa. Mutta siinä oli aukko. Siitä aukosta virtasi sisään tuhoisaa kollektiivista hälyä. Ymmärrätkö sinä? Pahoja persoonallisuuksia ei ole. Persoonallisuudessa on aina pohjimmiltaan myötätunteva sointi. Vaarallisia ovat ne kohdat missä meidän ihmisyydessämme on aukko, ne kohdat joissa me emme resonoi. Siinä, missä uskomme olevamme jonkin korkeamman asian palveluksessa, siinä meidän tulee kysyä itseltämme, onko se asia todella korkeampi. Siinä meitä viedään. Joissakin kulttuureissa sitä sanotaan demoneiksi. Meillä ei ole sille sanoja. Mutta minä kuulen sen. Se on sodan melua. Kollektiivista vihaa. (Hoeg 2006, 243.)

Elokuu

Pyöräilin eilen aamulla syysmyrskyssä töihin ja tuntui onnelliselta. Kesä on ehkä ohi mutta tämä sateinen elokuu on kaunis. Syksyllä on uusia asioita tiedossa, uusia opintoja ja vanhojen lopettamista.

Tänä aamuna paistaa taas aurinko mutta ikkunat huurustuivat suihkun jälkeen. Pitäisi kirjoittaa vihdoin se gradu valmiiksi. Esimerkiksi nyt voisi olla hyvä hetki aloittaa, jatkaa.

Kesä oli rauhaisa. Ei matkoja mutta monta muuttoa. Elämää pienen eläimen kanssa (se juuri heräsi, venytteli eteisen matolla, työnsi kuononsa hiekkalaatikkoon, kipitti syömään ja nappasi ruuat nurkkaan pöydän alle). Rästielokuvia, muutama kirja ja muutamia näyttelyitä.

Näin Anton Corbijnin, Pekka Halosen ja Matti Saanion, Fennofolkia, puuveistoksia EMMAssa, Sanna Kanniston Korjaamolla, Dora Wahlroosin Hämeenlinnassa ja Sam Vannin Meilahdessa. Näistä puuveistokset ja Sam Vanni olivat parhaita kokemuksia. Veikko Hirviniemen toisiaan kiertelevät puiset sudet jäivät mieleen EMMAsta, samoin Sam Vannin violetti ja vihreä Meilahdesta. Molempiin ehtii vielä.

Olen lukenut ihanaa kesäkirjaa:

... if odour were visible as colour is, I'd see the summer garden aureoled in rainbow clouds... Robert Bridges The Testament of Beauty IV

Tuoksu on puutarhan neljäs ulottuvuus, näkymätön ja usein tiedostamatonkin, mutta silti koko ajan läsnä oleva. Bridgesin runokuva on osuva, sillä monet tuoksut muuntautuvat, leijuvat, häipyvät ja palaavat taas takaisin. Ne ovat vaihtelevia, kiusoittelevia, houkuttelevia ja saavuttamattomia kuin taivaan pilvet. Tuoksujen viehätys onkin niiden yllätyksellisessä käyttäytymisessä. Kuusaman ja syreenin tuoksu leviää vaivattomasti laajalle alueelle. Useimpien kukkien tuoksut tuntuvat niiden lähistöllä, mutta jotkut kätkevät ne niin syvälle sisikuntaansa, että ne havaitsee vasta, kun painaa nenänsä aivan kukkiin kiinni. Tarhakalliokielon (Polygonatum hybridum) kapean kellomaiset, maahan katsovat kukat tuoksuvat ihanasti ja voimakkaasti manteleilta ja vaniljalta. Sen huomaa kuitenkin vasta, jos ottaa ja kääntää kukat ylösalaisin ja painaa nenänsä niihin. (Eeva Ruoff 2003 Tuoksujen puutarha, 11.)

Eeva Ruoff yhdistää teoksessaan kauniisti kirjallisuutta, kulttuurihistoriaa sekä puutarhan, kasvien ja niiden tuoksujen tarinaa. Yhden kirjassa esitetyn anekdootin mukaan Sibelius on sanonut sulavan lumen tuoksuvan "rikoksilta, nuoruudelta ja kärsityiltä vääryyksiltä". Sain taas muistaa, että mäkimeirami on oreganoa ja että "Madame Hardy" on valkea damaskonruusu.

Tänä vuonna Espan istutukset on tehty mangoldista ja persiljasta. Monissa paikoissa jäljitellään ryytimaata tai luonnonniittyä. Pujo ei allergisoi aivan yhtä pahasti kuin ennen. Ja juoksulenkillä pellon läpi ruis tuoksuu lapsuuden kesiltä Mäntsälässä. Kesä on niin villin kuin rakennetunkin luonnon aikaa.