[keskeneräiset]
Kirjoitin jossakin vaiheessa siitä, miten representaatiot tuntuvat ottavan vallan. Tässä ajattelussahan kyse on periaatteessa normaalista relativismista: kokemuksesta siitä, että ei ole olemassa mitään muuta totuutta kuin se, jonka yksilö tuntee ja kokee.
Olen edelleen sitä mieltä, että me tässä yhteiskunnassa olemme erilaisten representaatioiden valloittamia, syömiä. Haparoiden olen etsinyt sitä maailmaa, jossa tunnustan kulttuuristen ja yhteiskunnallisten ja kanssaihmisten luomien roolien pakottavuuden.
Ja herään siihen nyt jälleen.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
torstai 24. huhtikuuta 2008
Näkipähän maisemia
Lista sanoja: uni, fantasia, todellisuus; kirjallisuus, taide, elokuva; kieli, käsite, havainto; torjuttu, trauma, halkeama; rekonstruktio, representaatio, merkitys; prosessi, liike, toiminta.
Huomasin tänään, että enkelinsiivestä on kasvanut niin voimakas että se seisoo kohta omillaan. Se kurottaa kohti ikkunaa, valoa ja sinistä taivasta.
Matkustin illalla bussilla Töölöön mutta palasin aamulla takaisin. Olin kuumeessa ja kadut pölisivät. Nyt on kevät ja aurinkoista. Hukkareissu... mutta näkipähän maisemia.
Huomasin tänään, että enkelinsiivestä on kasvanut niin voimakas että se seisoo kohta omillaan. Se kurottaa kohti ikkunaa, valoa ja sinistä taivasta.
Matkustin illalla bussilla Töölöön mutta palasin aamulla takaisin. Olin kuumeessa ja kadut pölisivät. Nyt on kevät ja aurinkoista. Hukkareissu... mutta näkipähän maisemia.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Kesää odotellessa
Mikään ei oikein suju mutta olen lukenut (vihdoin) Rimmisen Pussikaljaromaania, joten tämä minkään sujumattomuus ei sinänsä häiritse. Tekee vain mieli muistella niitä keväitä Kalliossa, jolloin oli yhtä toimeton kuin ne pojat tuossa kirjassa ja jolloin aurinko poltti yhtä kuumasti ja kesä oli kovaa vauhtia tulossa. Liikerata kulki silloin nurmikon keskellä olevalta kalliolta paloaseman ohi Prankkariin ja sieltä takaisin, välillä alas Siwalle ja takaisin kalliolle.
Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.
Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:
Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)
Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.
Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)
Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.
Pussikaljaromaanissa yksilön elämismaailman korostuminen ja nivoutuminen toisiin ihmisiin ja ympäristöön herättää huomiota.
Kohtaus ratikasta, Porthaniankadulla vähän ennen Hakaniemeä, vapaa epäsuora kerronta suodattuu Marsalkan tajunnan läpi:
Ja sitten se lapsikin jäi taakse ja tuli taas taloja ja ikkunoita ja huoneistoja ja niissä oli kaikissa tietysti monta elämää myötäelettävänä, yksiöitä ja kaksioita ja kolmioita, yksiöitä kai enimmäkseen, hiljentyneitä huoneita, joissa pöly ui hitaasti televisioruutuja kohti, huokailevia kahvinkeittimiä jotka kahvin hammas on purrut tahraisiksi ja keltaisiksi, hämäriä eteisiä täynnä tyhjiä pizzalaatikoita ja kylpyhuoneita joissa hammastahnatuubit puristuvat omia aikojaan myttyyn, siinä oli pitkää tiskaamista ja sikiäviä villakoiria, vuokraa josta ei pääse eroon maksamalla, omistamista joka aina jotenkin jatkui kaikista niistä kuolemisista piittaamatta. (166.)
Äärimmilleen hidastettu kerronta (televisioruutua kohti uiva pöly on kuvana suorastaan upea), havaitseminen ja tuon havainnon tarkkuus ja yksityiskohtaisuus alleviivaavat kaikki sitä, miten kiinteässä suhteessa mielen, ruumiin ja tilan välisessä vuorovaikutuksessa yksilön elämismailma hahmottuu.
Sitä kun katsoi, alkoi se ajatus taas harhailla, oli niitä yksityiskohtia joihin tarrata, mutta kun niitä alkoi kasaantua niin se hetki jotenkin meni sekaisin muiden samanlaisten kanssa ja yksityiskohdista turposi äkkiä hahmottomampia ja jotenkin käsitteellisempiä kokonaisuuksia, yhtä tuntia ja kokonaista päivää, tätä päivää ja tätä kesää ja vielä vähän mutkikkaampiakin aikoja, outoja tyhjiä vuosia jotka samaan aikaan olivat niin täynnä jotain jäsentymätöntä kitkaa, että välillä oli vaikea hengittää. Aikaa, paikkaa, meluavaa suttuisen usvan paperoimaa kaupunkia, kaupunginosaa, kotikatua, kerrostaloa ja hämärää pahvilaatikoilla sisustettua huonetta joka ikään kuin piti kaikkea kasassa kuin jokin kantava seinä, kriittinen piste ja tukikohta, jossa aina aika ajoin oli pakko piipahtaa voidakseen todeta että pöly ja terva seinissä olivat yhtä piintyneitä ja vuokra yhtä maksamatta kuin aamullakin. Natisevia tunteja jotka venyivät jähmeinä ja räpsähtivät välillä poskille purkkapallon tavoin, lorvimista, veltostelua, olemista kai yhtä kaikki, sitä että elämä pysyi jonkinlaisen projektin kehyksissä niin kauan kuin muisti siirtää jalkaa toisen eteen riittävän hitaasti, aikaa jota koko ajan tuli jostain niihin jalkoihin pyörimään, ja kun siihen samaiseen aikaan sitten yritti jotenkin tarttua ja kumartui, huomasi että käsi on vain jonkinlainen hologrammi ja ruumis oikeasti kaikesta tapahtumisesta pari metriä sivussa. (107-108.)
Elämä on ajassa ja paikassa. Se on sarja toisiinsa kietoutuvia hetkiä, jotka muodostavat sattumanvaraisella tavalla kokonaisuuden ja jossa on lopulta, loppujen lopuksi, sen yhteenkietoutumisen ja ihmisen psyyken eheyttävän ja lineaarisuutta luovan taipumuksen takia, jokin tolkku ja jatkumo ja tarina.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Elämisen taidosta, elämisen vaikeudesta
I moved out of that city, and then into another one, and then another. I had a lot of moves still ahead of me. Yet things did work out after all. I met Tig, and then followed the cats and dogs and children, and the baking, and even the frilly white window curtains, though they eventually vanished in their turn: they got dirty too quickly, I discovered, and were hard to take down and put back up.
I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)
Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.
Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).
Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)
Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.
Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.
Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)
Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:
But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.
I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.
It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.
Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.
I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.
Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.
The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)
Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.
---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.
I didn't become any of the things I'd feared. I didn't get the pimply bum I'd been threatening myself with, nor did I become a cast-out, wandering orphan. I've lived in the same house now for decades. (Atwood 2004, 101.)
Margaret Atwood kuvaa omaelämäkerrallisen yhdistelmäromaaninsa Moral Disorder (2004, suom. Poikkeustila, 2007) novellissa nimeltä "Other Place" elämäänsä pari-kolmekymppisenä; aikaa opintojen jälkeen, ennen vakituista työpaikkaa, asuntoa tai perhettä. Siinä nuoren naisen arkea värittää pelko siitä, että elämä jäisi lopullisesti ikään kuin puolitiehen.
Uhkakuvana on elämä perheettömänä kirjallisuudenopiskelijana tai -tutkijana, joka ei laita ruokaa kenellekään toiselle, omista astioita saati huonekaluja tai valkoisia verhoja (novellissa valkoisista verhoista rakentuu eräänlainen perheen ja onnellisen kodin symboli, joskin aiheeseen sisältyy vahva ironia: valkoiset verhot osoittautuvat lopulta niin epäkäytännöllisiksi, että ne vaihdetaan toisiin), vaan kulkee kalustetusta vuokra-asunnosta toiseen, elää toisten ihmisten hylkäämät vihreät päiväpeitot sisustuselementteinään ja kehittää lopulta takapuoleensa näppylöitä (novellissa viitataan "tunnettuun [epäilemättä mies]runoilijaan", jonka mukaan intellektuelleilla naisilla on näppyläiset pyllyt).
Edes retrospektion tuoma turva ei tunnu antavan kertojalle rauhaa siitä juurettomuuden ja päämäärättömyyden kokemuksesta, joka häntä vaivasi nuorena. Samalla hän muistaa tuon ajan kuitenkin onnellisena... tai, kuten hän toteaa: "Happy is the wrong word. Important." (100.)
Huomionarvoista on se, että kertoja tiedostaa kaiken aikaa haaveensa normatiivisuuden, toistelee ymmärrystään siitä, miten esimerkiksi parisuhde ei ole mikään onnellisen elämän itseisarvo. Tämä ei kuitenkaan poista sitä seikkaa, että todellinen onni tuntuu silti olevan perheellisessä, omalla tapaansa juurtuneessa ja merkityksellisessä elämässä.
Samaan aikaan Atwoodin kanssa lueskelin Päivi Kososen esseekokoelmaa Elämisen taidosta, jonka esipuheessa Kosonen käsittelee omaa suhdettaan kirjallisuuteen. Kososen mukaan romaanit ovat tarjonneet hänelle tuen ja perspektiivin käsitellä niitä tunteita, haaveita ja pelkoja, jotka liittyvät elämään, lyhyesti sanottuna elämisen vaikeutta. Romaanit antavat siis lukijalle, kaiken muun lisäksi, välineitä käsitellä elämää: opettavat elämisen taitoa.
Kaikki kirjallisuus ei ole omaelämäkertaa, mutta kaikessa kirjallisuudessa ihminen muotoaa omia elämäntuntojaan, hämäriä ja kirkastuneitakin. Kirjailija antaa kirjassaan hahmon ihmisen maailmassa elämistä koskevalle ajattelulleen ja kuvittelulleen. (Kosonen 2004, 10.)
Atwoodin romaanin nuoruutta käsittelevä novelli päättyy retrospektiiviseen pohdintaan, joka muistuttaa, ettei elämisen pelko tai elämisen vaikeus oikeastaan koskaan katoa. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, haaveet saavutettu ja ihanteellinen elämä löydetty, kadotetut haaveet ja pelko tulevasta tunkevat yhä silti läpi unien kautta:
But my dreaming self refuses to be consoled. It continues to wander, aimless, homeless, alone. It cannot be convinced of its safety by any evidence drawn from my waking life. I know this because I continue to have the same dream over and over.
I'm in the other place, a place that's very familiar to me, although I've never lived in it or even seen it except in this dream. Details vary - the space has many different rooms, mostly bare of furniture, some with only the sub-flooring - but it always contains the steep, narrow stairway of that distant apartment. Somewhere in it, I know - as I open door after door, walk through corridor after corridor - I'll come upon the gold mirror, and also the green satin bedspread, which has taken on a life of its own and is able to morph into cushions, or sofas, or armchairs, or even - once - a hammock.
It's always dusk, in this place; it's always cool dank summer evening. This is where I'll have to live, I think in the dream. I'll have to be all by myself forever. I've missed the life that was supposed to be mine. I've shut myself off from it. I don't love anyone. Somewhere, in one of the rooms I haven't yet entered, a small child is imprisoned. It isn't crying or wailing, it stays completely silent, but I can feel its presence there.
Then I wake up, and retrace the steps of my dream, and try to shake off the sad feeling it's left me with. Oh yes, the other place, I say to myself. That again. There was quite a lot of space in it, this time. It wasn't so bad.
I know the green bedspread isn't really a bedspread: I know it's some aspect of myself, some olf insecurity or fear. I know the unseen child in the dream isn't my almost-murdered acquintance, but only a psychic fragment, a tatter of my own archaic infant self. Such daylight knowledge is all very well. Still, why do I keep on having this dream? Maybe it served a purpose once, but I ought to be done with it by now.
Then I get up, and ask Tig how he slept, and we have a toast and coffee together, and go about doing the mundane and practical things there are to be done.
The dream frightens me, though. It brings with it a nebolous dread. What if it's not in the past, this other place? What if it's still in the future? After all? (Atwood 2004, 101-102.)
Me kaipaamme aina jonnekin pois. Haaveilemme paremmasta elämästä tai elämisestä paremmin. Ja kun olemme saavuttaneet tuon, unemme, uudet halumme, epävarmuutemme, vievät sen meiltä pois.
---
Sitä kai kuitenkin pelkää päätyvänsä jonakin päivänä akateemikoksi, jolla on tyhjä koti ja näppyinen pylly.
sunnuntai 6. huhtikuuta 2008
The Logical Song (Supertramp)
When I was young, it seemed that life was so wonderful,
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.
There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.
Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!
At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.
Adjektiivien juhlaa...
A miracle, oh it was beautiful, magical.
And all the birds in the trees, well they'd be singing so happily,
Joyfully, playfully watching me.
But then they send me away to teach me how to be sensible,
Logical, responsible, practical.
And they showed me a world where I could be so dependable,
Clinical, intellectual, cynical.
There are times when all the world's asleep,
The questions run too deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.
Now watch what you say or they'll be calling you a radical,
Liberal, fanatical, criminal.
Won't you sign up your name, we'd like to feel you're
Acceptable, respectable, presentable, a vegetable!
At night, when all the world's asleep,
The questions run so deep
For such a simple man.
Won't you please, please tell me what we've learned
I know it sounds absurd
But please tell me who I am.
Adjektiivien juhlaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)