Muistiinpano: nähtyjä asioita II

Tätä kevättä on määrittänyt ennen näkemätön kiire, pitkä talvi (laitoin talvitakit säilöön kaksi päivää ennen vappua), yllättäen tullut aurinkoinen kevät helatorstaista alkaen ja helteet toukokuun lopusta eiliseen, jolloin sade taas alkoi.

Viime sunnuntaina loppui Lahden AMK:n taideinstituutin neljännen vuosikurssin opiskelijoiden opinnäytetyönäyttely Piste Kaapelitehtaalla. Montaa vastaavaa ei ehkä ole enää jäljellä, sillä kuvataiteeseen otettiin viimeiset opiskelijat viime vuonna. Näyttelystä jäivät mieleen Risto Lehtisen valtavat akryyli/tempera/öljymaalaukset, jotka olivat kuin tummia lampia sekä Anu Haapasen utuisat, violetinturkoosit öljymaalaukset.

Viikonloppuisen galleriakierroksen toisena kohteena oli Korjaamon Gallerian näyttely Sensibility: Santeri Tuorin tuttuja metsänkuvia, Sandra Kantasen hämyisiä maisemia, Markus Henttosen urbaania tilaa, Tiina Itkosen etelää ja Riitta Päiväläisen aivan ihmeellisiä, maisemaan maastoutuneita vaatekappaleita.

Ihmeellinen oli myös Susanne Gottbergin näyttely uudella Forsblomilla (kauankohan muutosta on?). Luulen nähneeni Gottbergin puupinnoille maalattuja läpikuultavia, puunsyyt esiin jättäviä teoksia joskus Esplanadilla, mutta nyt uutta oli se, että monella teoksella oli minimalismistaan huolimatta tunnistettava intertekstinsä. Kuvattuina oli taidehistorian klassikkomaalauksista poimittuja tiloja, joista on poistettu kaikki muu paitsi pieni yksityiskohta: kankaan laskos, päähine, pöytä. Esimerkiksi "Folded White" -teos (2012, öljy ja värikynä puulle) kuvaa Da Vincin viimeisen ehtoollisen pöytäliinaa - ja omaa materiaaliaan eli puuta.

Helsinki Contemporary -galleriassa oli puolestaan Ville Anderssonin, Saara Ekströmin, Liisa Lounilan, Jukka Rusasen ja Maiju Salmenkiven teoksia sekä Anssi Kasitonnin puolikas auto. Kehittelen mielessäni ajatusta, jossa Maiju Salmenkivellä, Tiina Mielosella sekä eräällä muutama vuosi sitten Kiasman Carnegie Art Award -näyttelyssä esiintyneellä taiteilijalla on jonkinlainen yhteinen tarina, mutta ilman kolmatta palaa (ja Carnegien sivujen ollessa vasta rakenteilla) tämä palapeli ei täydenny. Sen sijaan Jukka Rusasen upeat, pohjustamattomalle kankaalle maalatut ja kukka-asetelmiksi paljastuvat väripinnat alkavat nyt viikon jälkeen muistuttaa Heikki Marilan kukista, joita oli esillä vuosi sitten Tukholmassa Kuninkaallisella taideakatemialla, molemmissa on jotain hallitsematonta, vaikkakin Rusanen on vieno ja jopa hillitty siinä missä Marila puolestaan ennemminkin groteski.

Ääniä ja liikkeitä tilassa

Spaceparticles #5 from Liisa Pentti on Vimeo.

Toissa lauantaina käytiin katsomassa tämä: Liisa Pentti + Co:n Spaceparticles #5, Terry Rileyn teokseen In C.

Näin aiemmin keväällä videon, jossa 32 vähän heiluvalle alustalle asetettua metronomia vähitellen synkronoituu samaan rytmiin alustan liikkeen ansiosta. Metronomien sekasortoa ja hiljakseen rakentuvaa marssiääntä katsoo hypnotisoituneena. Vertausta Pentin esitykseen ei malta olla tekemättä tämän saman hypnoottisuuden vuoksi.

"Tilapartikkeleissa" (vai "tila-avaruuspartikkeleissa"?) - jotka ovat tanssijoita joista kukin edustaa Rileyn teoksen yhtä instrumenttia tai rytmiä - oli vielä vahvempi vangitseva voima. Tila ja musiikki ohjaavat seuraamaan aina yhtä tanssijaa ja yhtä ääntä, ja taustan muodostavat muut liikkeet ja muut äänet. Kohosteiseksi kulloinkin nouseva liike kertoo jotakin äänestä ja rytmistä, ja päin vastoin.

Toukokuun lopun ja kesäkuun alun Helsingin yllättävissä helteissä Suomenlinnan Galleria Augustan tila on kaunis, kirkas ja viileä. Rileyn teos kestää 63 minuuttia, samoin Spaceparticles. Tunnin teos on yhtä aikaa yllättävän kevyt katsoa ja samalla raskas; katsojien ruumiinlämpö laskee ja laskee kivisessä tilassa, tanssijat puolestaan muuttuvat lämpimimmiksi ja lämpimimmiksi. Tilan avoimuus, katsojien läsnäolo tilassa, ehkä tuottaa tunteen, että myös itse pitäisi liikkua - tai että on ikään kuin läsnä ja ulkopuolella yhtä aikaa.