Eilen piti nähdä Charlotte Gainsbourg isossa sinisessä teltassa, joka oli rakennettu parkkipaikalle Hietaniemen rannan kupeeseen. Charlotte ei päässyt laulamaan (instrumentit matkoilla) mutta ehkä se ei haittaa; kukapa teltassa haluaisikaan laulaa - kun ei voi edes katsella merta.
Sen sijaan aloin muistella Melancholia-elokuvaa. Se on ilmeisesti viime vuoden hienoimpia elokuvakokemuksia, koska palaa mieleen tasaisin väliajoin. Charlotte Gainsbourgin hahmo yrittää kannatella häitä, jotka ajautuvat kaiken aikaa kohti totaalista tuhoa. Alussa morsian (Kirsten Dunst) ja sulhanen (Alexander Skarsgård) ovat aivan liikaa myöhässä, kun liian pitkä limusiini ei pääse kääntymään kartanolle vievän metsätien mutkissa. Myöhästymisen vielä kestäisi, mutta tapahtuma toisensa jälkeen sattuu kaikki se katastrofaalinen, joka yleensäkin uhkaa häitä. Morsian ei pysty nauttimaan juhlasta, vieraat pitävät sopimattomia puheita, vanhempien ja lasten väliset jännitteet purkautuvat. Gainsbourgin kaasohahmo yrittää tukea morsianta ja Skarsgårdin sulhanen esittää neutraalia, mutta juuri mitään ei ole tehtävissä - morsian tuhoaa omat häänsä.
Lars von Trierin elokuvilta ei koskaan voi tietää mitä odottaa, eikä nytkään - varsinkaan jos ei ole lukenut kuvauksia elokuvasta "katastrofielokuvana" tai "maailmanloppuelokuvana". Tasapainoiseen ja velvollisuudentuntoiseen Gainsbourgiin verrattuna Dunstin morsian on umpihullu. Mutta vähitellen, häiden loputtua ja Dunstin erottua miehestään, käy ilmi että morsiamen masentuneelle ja itsetuhoiselle käytökselle on, ainakin jollakin tasolla, looginen selitys: maata lähestyy Melancholia-niminen planeetta. Mitään ei ole tehtävissä myöskään maailman suhteen.
Ajattelen, että Dunstin hahmo oli Melancholian vaikutuksen alaisuudessa ennen kuin kukaan muu oli valmis uskomaan planeetan tuloon. Ja hän oli myös ainoa, joka oli valmis kohtaamaan sen.
Trierin näyttelijävalinnat ovat yhtä aikaa nerokkaita ja käsittämättömiä. Pieni ja hento ranskalaisbritti Gainsbourg esittää sisarta, jonka harteilla häät ovat. Hänen miehenään on Jack Bauerina (!) tunnettu amerikkalainen Kiefer Sutherland (ei kovin arvattava valinta tällaisen elokuvan päähenkilöksi). Hollywoodtähti Kirsten Dunst, joka on siirtynyt näyttelemään laatuelokuvissa Sofia Coppolan Marie Antoinetten jälkeen, jatkaa selkeimmin Trierin viimeaikaista näyttelijävalintakaavaa (esim. Nicole Kidman Dogvillessa). Ja Dunstin sulhasta esittää True Bloodin Alexander Skarsgård, Trierin luottonäyttelijän, Stellan Skarsgårdin poika. Stellan puolestaan esittää Dunstin vastenmielistä pomoa, yhtä perustetta sille miksi Dunst ei ehkä olekaan hullu.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Muistiinpano Nothombista. Ja jurttasaunassa.
Ostin Pariisin lentokentältä Amélie Nothombin romaanin Une forme de vie (2010) ja etsiskelen hyviä hetkiä sen lukemiseen. Toukokuun loppu ja kesäkuu näkyvät mielessä pikakelauksena, vaikea muistaa mikä päivä on.
Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.
Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.
Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.
Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.
Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.
Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.
Taas kävi niin, että paluu Afrikasta Suomeen käynnisti jonkinlaisen aikavyöryn. Enää ei huristeta mopolla yhdestä jännästä paikasta toiseen (muistelen päivää kuukausi sitten, jolloin ajauduin lounastauolla naapurikaupunkiin moskeijalle, moskeijalta ystävän kotiin, kotoa sairaalalle, sairaalalta takaisin moskeijalle ja lopulta katsomaan kuinka miehet paistavat lihaa tynnyrissä - kaikki puolessatoista tunnissa). Korkeintaan mennään pyörällä ihan tuttuihin paikkoihin, aurinko paistaa mutta tuuli on kylmä ja Alepasta voi ostaa reilun kaupan banaaneita evääksi. Ja yhtäkkiä näitä päiviä kotona on kulunut kaksikymmentäviisi.
Viime viikolla luin Nothombia Töölönlahdenrannalla ja odottelin jurttasaunan naistenvuoroa alkavaksi (kiitos Keskustakirjasto-hankkeelle, sauna Helsingin keskustassa on varmasti tämän kesän upeimpia tapahtumia). Vesi alkaa lämmetä ja saunan jälkeen voi jo uida.
Odottaessa pääsin kohtaan, jossa päähenkilö paljastaa logiikan Irakiin sijoitettujen Yhdysvaltojen sotilaiden elämänkyvyn taustalla: tyhjyyden tunne täytetään syömällä, ja samalla syyllisyyden paino saa fyysisen muodon. Sotilas Melvin Mapple kirjoittaa kirjeitä ihailemalleen kirjailija Amélielle liian hitaasti loppuvan ja merkityksettömän sodan keskeltä. Syömällä sotilaat yrittävät helpottaa oloaan - ja tuhota itsensä ja koko armeijan. Nyt Melvin ei mahdu enää tankin ovesta sisään.
Tuntuu ahdistavalta. Mutta Melvinillä on poeettinen tulkinta koko kammottavasta tilanteesta, sodasta, sen turhuudesta ja loputtomasta ahmimisen kierteestä joka tuntuu groteskilta maassa josta on kaikki tuhottu. Kyse on koko armeijan irvokkuudesta. On myös niitä, jotka eivät ole lihonneet ja Melvin ajattelee, että pahat teot eivät paina heitä samalla tavoin kuin muita. Ils sont pires que moi. Ylilihavuus on merkki omastatunnosta ja kärsimyksestä, ja ovelin sabotaasin muoto.
Nothombin teos on epätoivoinen tavalla, joka kuuluu nimenomaan tähän aikaan. On niin paljon materiaa, että pahoinvointi kiinnittyy yltäkylläisyyteen: Nothombin sotilaiden tapauksessa mahdollisuuteen syödä ja siten täyttää minuudessa olevaa aukkoa. Syömiseen liittyvään psyykkiseen ja fyysiseen tuhoutumiseen kiteytyy koko tilanteen kaameus ja järjettömyys: että jotkut näkevät nälkää ja toiset tuhoaa ruuan paljous, mahdottomuus "olla ilman". Nothombin romaanin nerokkuus on ehkä ahmimiseen ja lihavuuteen liittyvän stigman analyysissa. Melvinin sairaus on kovin looginen, tai siltä ainakin tuntuu tässä tilassa jossa on taas Afrikasta Suomeen heitetty ja kaikki "paljous" tuntuu oireelta jostakin syvemmästä tyhjyydestä.
Mutta jurttasaunassa oli lämmin ja täyttä. Ihmiset onnellisia täälläolosta ja niin pienistä asioista kuin lämpö ja laituri ja vesi ja vastarannalla näkyvä Linnunlaulu. Saunan jälkeen sai Hard Book Caféssa "viskiä" (Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä) ja "sahtia" (Zetor-traktorin historiikin). Helsingin kesä on kaunis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)