Lokakuun ajatuksia:
Tuntuu siltä, että on aika tunnustaa "inho" Sofi Oksasen Puhdistusta kohtaan. Romaani on yhteiskunnallisesti tärkeä ja esteettisestikin aito (kumpi nyt tuleekaan ensin, taide vai politiikka), mutta sen kertomat asiat ovat niin raskaita, että merkitykset tuntuvat katoavan. Puhdistus on taidetta, joka tarjoaa lukitun maailman.
Virolaiset Puhdistusta tänä syksynä vastustaneet äänet ehkä kaipaavat taiteelta avoimuutta ja kumousta: kykyä avautua kohti tulevaisuutta. Puhdistus sen sijaan syöpyy mieliin tarinana menneisyydestä jota ei voida paeta ja joka ei tarjoa avaimia tulevalle. Vaikka tokihan tieto on aina myös ovi kohti uutta ja, ehkä, parempaa.
Olen myös miettinyt kirjoittamista naisista ja naisten asemasta. Puhdistuksen riipaisevin ydin koskee naisten hyväksikäyttöä ja naisen seksuaalisuuden redusoimista repimisen ja raiskauksen kohteeksi. Naisten sorto on eräänlainen kiteytys pahimmasta mitä maailmassa on tapahtunut ja tapahtuu. Yhteiskunta, joka sortaa niitä, jotka ovat järjestelmässä heikoimmilla, ei ole todellinen yhteiskunta, ja tässä mielessä rinnastus on osuva. Yhteiskunnallinen ja poliittinen sorto vertautuu naisten hyväksikäyttöön, mutta onko "nainen" enää relevantti metafora yhteiskunnalliselle pahoinvoinnille laajemmin? Pitäisikö "nainen" laajentaa kirjoituksissa koskemaan ennemmin, ja eksplisiittisemmin, kaikkia ihmisiä?
Judith Butler on kirjoittanut paljon identiteettikategorioiden luomisen ongelmista etenkin feministisessä politiikassa (mikä tai mitä edes on "nainen"?). Mutta toisaalta, ongelmista huolimatta, politiikka tarvitsee kollektiiveja joita puolustaa - pelkkä yksilötaso ei riitä. Esimerkiksi Planin tämänsyksyinen kampanja kuuluu "Koska olen tyttö..." ja saa julki teemallaan lasten ongelmia ympäri maailmaa. Yksilöistä on lähdettävä - ja laajennettava identiteettikategorioihin ja ryhmiin, "tyttöihin", "poikiin". Jos joku joskus keksii tavan parantaa maailmaa yleistyksiä tekemättä ja erot paremmin huomioonottaen, niin hyvä. Siihen saakka mennään näillä.
Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttäressä on paljon samaa kuin Oksasen Puhdistuksessa. Se kuvaa elämäntilan ja koko elämän vääjäämätöntä luhistumista yhteiskunnallisten tapahtumien (jos nyt Stalinin ja Hitlerin "puhdistuksia" voi sellaisiksi edes kuvata) edessä. Juutalaisvainot ovat Haudankaivajan tyttäressä kuitenkin vain taustaa, keskiössä on naisen asema maailmassa. Oates tuntuu lähes sanovan, että sen, minkä Natsi-Saksa teki juutalaisille, tekee maailma naisille kaiken aikaa.
Puhdistuksen tavoin romaanin ihmiskuva on lähes atavistinen: ihminen regressoituu, inhimilliset piirteet karisevat äärimmäisen kärsimyksen edessä. Molemmat kuvaavat asioita, joista on vaikea puhua. Siinä, missä Odotuksessa kauheus on läsnä kaiken aikaa, Haudankaivajan tyttäressä joutuu odottamaan pelolla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä mielessä se on sukua myös 1800-luvun naturalistisille ja realistisille romaaneille - joiden suurimpana teemana oli myös naisten asema yhteiskunnassa (ja jälleen metaforana toiseudelle ylipäänsä).
Romaanin alkuasetelma ja sen kerronnan tapa eivät lupaa hyvää. Natsi-Saksasta pakenevia ja juuri ja juuri Yhdysvaltoihin selviäviä Rebeccan vanhempia kuvataan kuin paniikissa olevia eläimiä. Pako ei ole pelastus, eivätkä vanhemmat koskaan löydä uutta elintilaa uudesta maailmasta. Keskitysleiri elää oman pään sisällä, naapureiden ennakkoluuloissa ja pelon ja alistamisen perintö sysitään suoraan seuraavalle sukupolvelle.
Haudankaivajan tyttären kerronta ei anna armoa: vapaa epäsuora esitys päästää jokaisen päässä takovan kauhun esiin, mutta kehenkään ei oikein tutustuta tuon kauhun takana. Päällimmäisenä on pelko. Ja erityisesti nainen on vaarassa: Juokse pakoon niin kovaa kuin pääset, katsos kun sinä olet tyttö... Rebecca oppi, että se on kuin haava. Että on tyttö. ; Mies ei koskaan anna naiselle anteeksi heikkouttaan, rakkauttaan naiseen.
On vain kertojan välittämät kokemukset, sanoja tai tarinoita ei jaella turhaan. Ensin on kielen muodostama kuilu, sitten vaikeneminen menneestä. Aluksi isän, myöhemmin aviomiehen terrorisoimalle Rebeccalle "musiikki on ainoa asia". Mitkään sanat tai teot eivät tee ympäröivää todellisuutta paremmaksi, ja aivan niin kuin T.S. Eliot on kirjoittanut: You are the music while the music lasts. Myös Rebeccalle vain nyt-hetkellä on merkitystä, olemisen musiikilla, kun se jatkuu: Ja kaikki, minkä unohdat, on poissa niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Itkemisen sijasta voisi ihan yhtä hyvin nauraa.
Haudankaivajan tyttären elämä on elämäntarinasta kieltäytymistä. Lapsuus on torjuttava, jotta elämä voi jatkua, samoin käy nuoruudelle. Elämä muodostuu salaisuuksista ja pakenemisesta ja pojalleen tytär joutuu tarjoamaan piiloleikin ja tyhjän sukugallerian. Paon varmistaakseen Rebecca naamioituu, vaihtaa identiteettiä ja piilottaa lopulta itsensä täydellisen, elegantin, amerikkalaisen naisen rooliin, jossa elekään ei muistuta lapsuuden köyhyydestä, koulutuksen puutteesta, työpaikkojen huonoista oloista.
Juuri tästä syystä romaanin lopetus on yksi hienoimmista lukemistani. Rebecca vaikenee 650 sivun ajan kokemuksistaan, menneisyydestään ja kieltäytyy luottamasta toisiin ihmisiin, mutta loppukohtauksessa tarina aukenee myös hänen sisällään, yhtä vähäeleisesti kuin se on syntynytkin - ja loppua seuraa vielä lisää tarinoita.
Hazel ei jälkeenpäin muistanut tapahtumien kulkua. Ei muistanut, montako miestä siellä oli, sillä ainakin kaksi jatkoi töitään pesualtaan ääressä, yksi tuli myöhemmin takaovesta haukottelevana ja venyttelevänä. Hänet otettiin seuraan saman tien, pöydän ääreen tehtiin tilaa, iltapäivälehtiä, sanaristikkokirja, tyhjiä limsa- ja oluttölkkejä raivattiin tieltä. --- Minä olen ollut hotellissa töissä. Nuorena tyttönä. --- Miehet kuuntelivat tarkkaan. --- Keittiön väen mieliala oli korkealla, hyväntuulinen. Hazel saattoi miettiä, vaikuttiko hänen läsnäolonsa siihen jotenkin. Hän oli ottanut pelikortit taskustaan, koonnut pakan ja sekoittanut sen. Osasivatko muut ginirommia? Pelattaisiinko ginirommi? Pelataan vaan! Hyvä. Ginirommia. --- Nyt kun he tiesivät, että Hazel oli yksi heistä, he saattoivat rentoutua. He pelasivat ginirommia, nauroivat yhdessä kuin vanhat ystävät. He joivat jäähdytettyä Coors-olutta ja he joivat Hazelin tuomista minipulloista. He söivät perunalastuja, suolapähkinöitä. ---
Kortit viskattiin pöydälle, peli oli ohi. Kuka voitti? Oliko Hazel voittanut? Miehet eivät halunneet hänen lähtevän, kello oli vasta 3.35 ja heidän työvuoronsa kestäisi aamukuuteen. Hazel pinosi kortit ja sekoitti ja nosti pakan ja sekoitti uudestaan ja ryhtyi jakamaan. Trenssin kaulus oli avautunut ja miehet näkivät hänen vaaleat, samppanjanvärisen silkkiyöpaidan alla paljaat rintansa. Hän tiesi että tukka oli sekaisin ja huulipuna tuhriintunut suun ympärille. Yksi kynsikin oli lohjennut. Hänen vartalostaan uhkui vanha, eltaantuneen pakokauhun haju. Silti hän arveli olevansa viehättävä nainen, uudet ystävät eivät arvostelisi häntä ankarasti. (s. 650.)
