Muistiinpano: rajoista ihmisten välillä ja itsessä, kivusta ja rakkaudesta

Kirjoitin mielessäni lauseen: Hän ei halunnut herätä.
Korjasin lauseen: Hän ei olisi vielä halunnut herätä.
Liitin lauseeseen toisen: Hän oli liian väsynyt mennäkseen kouluun.
Paransin toisen lauseen: Hän oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun.

Katsoin voitonriemuisena isää, joka luki paitahihasillaan Työkansan Sanomia ja joi mustaa kahvia.
Äiti levitti eteisen peilin edessä punaa huuliltaan poskipäihin ja hyräili Iltaa Redillä.

Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
(Pirkko Saisio 1998 Pienin yhteinen jaettava, 5-6.)

"Minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen." Saision kahdeksanvuotias huomaa kielen kautta sen erottumisen, jolle oman olemassaolon hahmottaminen perustuu: minä on aina muualla, toisenlainen ja eri kuin "minä itse". Se on tarkkailun kohde, arviointini, arvostukseni ja joskus myös halveksuntani vastaanottaja. Se on myös etäännyttäjä minän ja maailman välillä. Minä tuolla - en tämä oikea minä tässä. Sijainen, johon olen kasvanut kiinni ja joka on turvani mutta jota en joskus lainkaan tunne.

Tältä pohjalta ei ole ihme että meidän on joskus vaikea vastata kysymyksiin: "mitä minä haluan?", "olenko hyvä?", "olenko onnellinen?"

Anthony de Mello kirjoittaakin:

Onnellisuudesta ei voi sanoa mitään. Onnellisuutta ei voi määritellä.

ja jatkaa:

--- Rakkautta ei voi määritellä, rakkaudettomuus voidaan.

ja vielä:

--- Totuutta ei voi pukea sanoiksi tai kaavaksi. Se ei olisi totuus. Se ei olisi todellisuutta. Todellisuutta ei voi pukea kaavaan. (Anthony de Mello: Havahtuminen.)

De Mellolla on ärsyttävä tapa puhutella lukijoita suoraan ("sinä") ikään kuin "me itse" siten tulisimme häntä lähemmäs. Se, mitä hän sanoo onnellisuudesta, rakkaudesta ja totuudesta pitää kuitenkin paikkaansa. Määrittelemättömyys - ja samalla todellisuus.

Ne ympäröivät meitä kaikkialla, elävinä ja muuttuvaisina. Kyse ei ole jostakin tavoiteltavasta hyödykkeestä, joka lievittäisi elämän tuskaa ja olisi helposti määriteltävissä, vaan elämisen ehdoista, kiinnittymisestä olemiseen.

Rajat ihmisten välillä ovat häilyväisiä. Ne liikkuvat ja murtuvat helposti. Samalla muuttuu todellisuus, näkökulmat. Ja muutos on tämän rakkaudeksi (tai samastumiseksi, ruumiillistamiseksi) kutsutun seurausta. Elämän ehto ja olemisen tuska.

Tarvitaan jotakin, joka korvaa maailmassa olemisen ulkopuolisuuden ja erillisyyden, saa rajat minän ja toisten välillä hämärtymään hetkeksi, muodostaa suhteita. Rakkaus on psyykkinen mekanismi, joka syntyy, kun yksilö huomaa oman erillisyytensä maailmasta. Ikään kuin turvaksi: turvaamaan tyhjää - tai tyhjältä niin kuin Kristeva sanoo Histoires d'amourissa. Onnellisuus on myös ei-tyhjää. Samoin todellisuus. Se on "jotakin", eikä ainakaan tyhjää.

Saisionkin kahdeksanvuotias voittaa sanoillaan maailman, rakentaa suhteen todellisuuteen, voittaa niiden takaaman rakkauden turvin hylkäyksen ja menetyksen:

Nyt minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.
Ja

nyt hänellä oli kiire kouluun vangitsemaan Aira Hokkanen sanoilla.
Ja

Aira Hokkanen astuu luokkaan ja toivottaa kaikille hyvää huomenta.
Eikä hän kykene hillitsemään voitonriemuista hymyään kirjoittaessaan mielessään lauseen: Aira Hokkanen oli aivan, aivan liian väsynyt mennäkseen kouluun, sillä hän oli valvonut koko yön muistellessaan pahoja, hyvin pahoja tekojaan. (Saisio 1998, 239.)

Töölönlahdella ja Hakasalmen huvilassa, Signe Branderin Helsinkiä

Viikko sitten lauantaina oli yllättävä vapaapäivä ja pääsin ennen illan teatteria pitkästä aikaa Töölönlahdelle kävelemään. Oli yksi kireimpiä pakkaspäiviä, auringonpaistetta ja valoa jo pitkälle iltapäivään. Jäällä saattoi kävellä ja kukkula Finlandiatalon kupeessa oli pulkkamäkenä. Ihana talvi!

Päädyttiin myös Hakasalmen huvilaan lämmittelemään ja katsomaan Signe Branderin valokuvia Helsingistä vuosisadan alusta. Videohuoneessa, jossa 1910-luvun kuvat rinnastuvat 1990-luvulla otettuihin, meni yli puoli tuntia ja muutenkin aikaa kului, kun piti tihrustaa kuva kuvalta, miten maisema on muuttunut sadassa vuodessa: mitkä talot ja kadut olivat valmiita jo Branderin kuvatessa, mitä on kadonnut kokonaan, mikä muuttunut.

***

Helsingin kaupungin muinaismuistolautakunta palkkasi Branderin vuosisadan alussa tallentamaan katoavaa kaupunkia, mm. puutaloja ja vuokramökkejä, jotka saivat väistyä kivisten kerrostalojen ja uusien katujen tieltä. Siinä sivussa Brander kuvasi myös elämää kaupungissa. Hänen kuvissaan ihmiset kiiruhtavat eteenpäin tai pysähtyvät ihmettelemään valokuvaajaa, ja tulevat osaksi kaupunkikuvaa - toisin kuin monen muun kuvissa, joissa on ihmiset haluttu häivyttää kaupungin tiloista. Etenkin lapset näyttävät olevan avoimen kiinnostuneita kuvaavasta naisesta, kun taas aikuiset yrittävät jatkaa töitään normaalisti. Ennen kaikkea, Branderin Helsinki on eletty Helsinki.

Vanha optiikka vääristää etäisyyksiä hauskasti, ja etenkin rakentamattomilta alueilta kuvattuja panoraamoja on ajoittain hankala sijoittaa nykyiseen kaupunkitilaan. Vanhojen karttojen mukaan Töölössä oli 1910-luvun taitteessa olemassa jo selkeä asemakaava ja kadunnimet ovat nykyäänkin tuttuja, mutta valokuvien perusteella tiet ovat pelkkiä polkuja ja hökkelimäisiä rakennuksia on siellä täällä sikin sokin, väleissä puutarhaviljelmiä. Kivitalorivistöt ja esimerkiksi Temppeliaukiota ympäröivät talot rakentuvat vasta 1910- ja 20-lukujen kuluessa. Optiikan takia mittakaava muuttuu hämmentäväksi, mutta myös avaruus kaupungin "laidoilla" on ihmeellistä: Töölössä, Kallion pohjoispuolella on kaupunkielämä vasta aluillaan.

Karl Lindahlin suunnittelema Paasitorni (työväentalo) on hallitseva näky ja maamerkki monissa 1908 vuoden jälkeisissä kuvissa, ennen kuin Kallion kirkko (valm. 1912) alkaa hahmottua. Esimerkiksi Pitkänsillan rakennustöitä kuvaavat kuvat ovat mielenkiintoisia: nykyään niin pelkistetty alue Kaisaniemen puiston ja rannan välissä oli vuonna 1911 täynnä erilaista nosturia, rakennustelinettä ja lautakasaa. Vuoden 1908 kuvassa, joka on otettu Työväentalon tornista, Pitkänsillan ja Kaisaniemen alue on puolestaan melkein nykyisellään (lukuunottamatta puista siltaa). Siltavuorenpenkereen talot ovat vasta rakennusvaiheessa, mutta muuten maisema on suurin piirtein kohdallaan: taustalla häämöttää Uspenskin katedraali, Tuomiokirkko sekä Johanneksen kirkon kaksoistornit, edessä tiheä kaupunkimaisema ja Kaisaniemen puisto.

Branderin kuvissa on mielenkiintoista vuorottelu vanhan ja kasvavan kaupungin välillä. Hän tallensi pieniä yksityiskohtia ja elämää jo-rakennetuilla alueilla Kauppatorin ympäristössä ja eteläisessä Helsingissä, mutta myös rakennustöitä keskustan pohjoispuolilla. Kuvista huomaa myös, että aivan kaikki ei ole muuttunut. Esimerkiksi rantojen mattolaiturit ovat yhä lähes ennallaan. Samaten Kruununhaassa Kristianinkadulla eräs Branderin kuvaama piharakennus on hauska poikkeus: se on edelleen olemassa, toisin kuin lukuisat muut pienet puiset rakennukset, jotka jäivät 1910-luvun "uudisrakennusten" jalkoihin.