[Keskeneräiset]
Opin hiljattain, että modernin eläinsuojeluliikkeen ytimessä, nimenomaan filosofiselta kannalta, on Peter Singerin teos Animal Liberation (1990), joka nojaa utilitaristiseen moraalikäsitykseen ja jonka keskeinen sanoma on kärsimyksen, niin ihmisten kuin eläintenkin, minimoimisen vaateessa. Viime päivät olen kuitenkin joutunut pohtimaan kärsimyksen mittaamista.
Miten mitata kärsimystä? Missä vaiheessa sisätiloissa koko elämänsä eläneen eläimen, joka on kovin kaukana ja erottunut luonnosta ja lajitovereistaan (niin niiden käyttäytymisestä kuin myös fyysisiltä kyvyiltään), elämänlaatu saavuttaa kärsimyksen rajan? Luonnossa asia on yksinkertainen, mutta kodeissa joudutaan miettimään kysymyksiä, kuten kuinka pitkään sairastaa - ja jopa - kuinka pitkään vanheta? Lääketieteellisesti elämän pitkittäminen on nykytekniikoilla ja -tiedoilla mahdollista. Ja toki myös elämän laadun parantaminen. Mutta miten tasapainoilla määrän ja laadun hatarilla soilla?
Jokaisella kotieläimen omistajalla pitäisi olla takataskussaan valmiina hyvinkin pikainen päätös eläimen lopettamisesta, sekä noin 2000 euroa rahaa mahdollisia hoitoja varten. Kuolemaan johtavaan, hitaasti kuihduttavaan ja kivuliaaseen sairauteen sairastunut eläin pitäisi osata lopettaa välittömästi silloin, kun elämäninto tuntuu katoavan. Mutta missä kohtaa tämä tapahtuu, tämä huomataan, käytännössä? Ehkä kuitenkin vasta diagnoosin kuullessa - jolloin on jo tehty ehkä pitkään päätöstä lääkärissäkäynnistä. Ja ehkä vieläkin vaikeampaa on tehdä päätöksiä silloin, kun terve ja nuori eläin yhtäkkiä sairastuu.
Nuori eläin toipuu esimerkiksi leikkauksista, mutta pelastaakko leikkauksella vanha eläin, jonka toipuminen ei ole enää varmaa ja jonka elämänlaatu tuntuu kärsivän kriittisesti toipilasajasta?
