-Kolmannessa erässä minä annoin teille runouden.
-Miksi?
-Säädelläkseni teitä. Poistaakseni ääripäät. Pystyin kyllä rajoittamaan aggressiivisia ominaisuuksianne, pystyin ohjelmoimaan teidät auttavaisiksi ja kilteiksi, mutta halusin lisäksi antaa teille hiukan tajua oikeasta ja väärästä. Auttaa teitä selviämään tilanteista, joita en kyennyt ennustamaan. Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runouden voimaa...
Michael Cunninghamin romaanitrilogian Säkenöivät päivät (2005) kolmannessa osassa "Niin kuin kauneus" eletään aikaa tulevaisuudessa, säteilyonnettomuuden ja avaruuden valloituksen jälkeen. Avaruusmatkailua varten alun perin rakennettujen humanoidien valmistaminen on hiljattain lopetettu ja yhteiskunnallinen tilanne epävakaa. Robotteja pyritään eliminoimaan ja humanoidi Simon etsii luojaansa saadakseen selville, mikä on se puuttuva osanen, "elämisen tunnun puute", kuten hän sitä nimittää, joka tuntuu estävän häntä olemasta täysin inhimillinen.
Haluan, ainakin jotakin. Tuntuu, että jotakin puuttuu. --- En tiedä, miksi sitä nimittäisin. En minä oikeastaan ole niin kamalan kiinnostunut tunteista. Ainakaan mistään nyyhkyjutuista. Mutta biologiset tuntevat jotakin sellaista, mitä minä en. Esimerkiksi: minä ymmärrän mitä kauneus on, käsite on minulle selvä ja tiedän kriteerit, mutta en aisti kauneutta. Joskus minä melkein tavoitan sen. Mutta en koskaan varmasti, en koskaan niin että se tuntuisi todelta. (398.)
Simonia mietityttää erityisesti kysymys unista. Hän näkee niitä, mutta niissä ilmenee samankaltainen epämääräisyyden ja mielettömyyden tuntu kuin yrityksessä tavoittaa tuota kauneutta. Hän kokee olevansa kaiken aikaa lähellä jonkin saavuttamista, mutta samalla tuo jokin aina pakenee:
Minä saan nukkuessani pieniä välähdyksiä. Ääniä ja kuvia. Ne eivät ole sattumanvaraisia, mutta eivät myöskään kuulu loogisesti yhteen. En oikeastaan tiedä ovatko ne unia vai pelkästään virtapiirien purkauksia. Sikäli kun ymmärrän, biologiset näkevät unia joissa on kokonaisia tarinoita. Salamyhkäisiä tarinoita, usein hämäriäkin, mutta silti johdonmukaisia ja merkityksellisiä. --- [E]ikö sinusta herätessäsi tunnu, että olet nähnyt jotakin tärkeää? Vaikka et täysin tajuaisi sen merkitystä. Eikä sinusta aamulla tunnu, että sinulle on nukkuessasi selitetty jotakin? (455.)
Pikkuhiljaa kuitenkin paljastuu (mehän sen jo tiedämmekin, Simon vaan ei), että robotin kokemukset ovat kuin ovatkin analogisia ihmisen kanssa. Ihmisiä vaivaa täsmälleen samankaltainen kokemus merkityksen pakenemisesta, unissa, suhteessa toisiin ihmisiin ja maailmaan, kauneuden kokemisessa. Emme koskaan ole saavuttaneet kaikkea, täydellisen ja täyteyden kokemus pakenee käsistä, juuri, kun sen on tavoittamassa. Simonin inhimillisyys tulee ilmi myös keskustelussa 11-vuotiaan Exedrol-lapsen, Luken kanssa. Luke osaa asettaa humanoidille tämän inhimillisyyden paljastavat kysymykset: "-Näetkö sinä unia? -Omalla tavallani", "-Pidätkö siitä että olet elossa? -Sanotaan vaikka että olen kiintynyt elämään.", "-Pelkäätkö kuolemaa? -Minut on ohjelmoitu niin. Koneistossa on itsesuojelusiru." (440.)
Kysymykset määrittelevät, ikään kuin vahingossa, inhimillisen olemisen - tai yhden sen muodon. Ja saman tekee myös Simon itse, paljon ennen lopullista ymmärrystä:
Minä vain liikun, tunnustelen sormillani ja olen onnellinen. Hipaista omalla minuudellani jonkun toisen minuutta - sen enempää voin tuskin kestää. (459.)
Loistavan Cunninghamin humanoidi-hahmosta tekee se, että hän on läpikotaisen inhimillinen - itse sitä tietämättään. Juuri näinhän me toimimme. Ja itse asiassa Simon on eräässä mielessä paranneltu versio ihmisestä: tarkalla empatiakyvyllä ja oikeudentunnolla varustettu, kykenemätön vahingoittamaan toista elävää olentoa.
Ajattelin, että jos teidät olisi ohjelmoitu suurten runoilijoiden töillä, te osaisitte paremmin arvioida tekojenne seurauksia. (479.)
Runous, Walt Whitmanin toistuvat säkeet, merkitsevät Cunninghamin trilogian eri tarinoissa eri asioita. Siinä missä ensimmäisessä ja toisessa niissä on jotakin konemaista, kammottavaa - ne tunkeutuvat ihmiseen ja tulevat hänen lävitseen, pakonomaisina puheryöppyinä, tiedostamattomina sanomina - viimeinen tarina kokoaa yhteen runouden elämää luovan voiman. Runous onnistuu inhimillistämään koneen.
