Kaupunkius ja kohtaamisesta. Jälleen Pariisissa.

Lost, not only in the city, but within himself as well. Each time he took a walk, he felt as though he were leaving himself behind, and by giving himself up to the movement of the streets, by reducing himself to a seeing eye, he was able to escape the obligation to think, and this, more than anything else, brought him a measure of peace, a salutary emptiness within. The world was outside of him, around him, before him, and the speed with which it kept changing made it impossible for him to dwell on any one thing for very long. Motion was of the essence, the act of putting one foot in front of the other and allowing himself to follow the drift of his own body. By wandering aimlessly, all places became equal and and it no longer mattered where he was. On his best walks, he was able to feel that he was nowhere. And this, finally, was all he ever asked of things: to be nowhere. New York was the nowhere he had built around himself, and he realized that he had no intention of ever leaving it again. (Auster 1985, 4.)

Paul Austerin City of Glass'in (1985) kuvaus päähenkilön suhteesta New Yorkiin muistuttaa vähän siitä, mitä koen suurkaupungissa ollessani. Kyse on hiljaisuudesta hälyn ja vilkkauden keskellä; paikoista, joiden merkitys on täynnä erilaisia kerrostumia, yksinäisyydestä osana jotakin suurta ja tiivistä, olemisesta, joka on ikään kuin helpottunutta kaikesta siitä elämisestä, mitä ympärillä on, mutta samalla yksinäistä ja muusta maailmasta irrallaan, kaupungissa kiinni.

Tulin juuri Pariisista, missä kaikki oli entisellään ja kevät yhtä kuuma ja kaunis kuin viime vuonna. Ihmispaljoutta ei koskaan aluksi huomaa, tuntee vain oudon levottoman olon, kunnes siihen havaitsee sopeutuneensa. Tunnen mahtuvani siihen kaupunkiin hyvin. Ihmiset vilisevät ohi ja samalla (silti) tapahtuu kohtaamisia, ystäviä ja tuntemattomia.

Maanantaina Grand Palais'n puistikossa, Avenue Franklin D. Rooseveltin ja Pont des Invalidesin kupeessa vanha nainen tuli pyytämään apua portaiden laskeutumiseen. Hän keskeytti olemisen ja halusi näyttää miten suuria kaloja pienessä lammessa oli. Kertoi olevansa englannin opettaja, ääntämisen, ja sitten pikemminkin freudilainen kuin lacanlainen. Toinen ranskalainen nainen tuli "Découvre Paris autrement"-oppaan kanssa samalle lammelle. Puhuttiin kirjasta ja Pariisin pienistä asioista, sana ammateista ja ihmisistä, erilaisuudesta. Ilmeisesti se pieni puistikko siinä oli oikea paikka olla kaikista Pariisin nähtävyyksistä.

Louvreen oli ilmestynyt Anselm Kieferin teoksia Sully-siiven Richelieun puoleiseen portaikkoon, antiikin mytologioita, suurta kokoa Kieferin tapaan ja Grand Palais'sa oli meneillään toinen Monumenta-näyttely. Viime vuonna Monumenta 2007:ssä juuri Kiefer valtasi suuren hallin tilan, tänä vuonna kuvanveistäjä Richard Serra oli pystyttänyt teräsveistoksiaan näyttelyhalliin. Siellä ne keskustelivat vuoden 1900 ja senaikaisen lasin ja ohuiden teräsrakenteiden kanssa.

Richard Serra: Monumenta 2008: Promenade, Grand Palais

Öisin istuttiin Boulevard Richard Lenoirin keskellä olevan kävelytien penkeillä ja juotiin viiniä. Pyöräiltiin Vapauden patsaalle ja Eiffelille ja entiselle kodille ja Montparnasselle.

Nähtiin auringonlaskuja: Bois de Boulognessa järven rannalla, Île Saint-Louisin kupeessa Seinen rantakadulla, ylhäällä Montmartrella ja kalliissa ravintolassa Louvren pyramidin vieressä.

Ryuichi Sakamoto: Bibo no Aozora

Tämä soi Babel-elokuvassa. Kohta pääsen taas takaisin kielten sekamelskaan.