Anna O. kävi täällä

Kirjajoulu

2011-12-27T12:29:00.024+02:00

Tuli joulu, kirjat, aikaa lukea ja järjestää hyllyjä - ja samassa huumassa vielä Akateemisen kirjakaupan alennusluettelo niille joille jouluostokset eivät riitä.

Välttelen ostohuumaa ja vain ympyröin teoksia: Maiju Lassilan Kuolleista heränneen (joka löytyikin yllättäen hyllystä), Leena Krohnin Umbran (hyllyssä samaten), L. Onervan Mirdjan ja Minna Canthin Salakarin (nekin jo on). Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa ei hyllyssä ole, eikä jostakin syystä Teuvo Pakkalan Elsaa eikä Pientä elämäntarinaa (miten nämä voi muistaa ilman tarkastamisia?). Käännän sivua.

Seuraava aukeama tarjoaa Atwoodia, Dostojevskiä, Coetzeeta, Hustvedtia, De Lilloa. Irvingiä, Cunninghamia. Vertaan hyllyyn: on, on, ei, on, ei, lainassa, on.

Mutta sitten: Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär (alkup. 2007, suom. 2009).

Jos joku käskisi luetteloimaan viime aikojen vaikuttavimmat ulkomaiset, mainitsisin Oatesin romaanin, ja sen rinnalla, itsenikin yllättäen, Muriel Barberyn Siilin eleganssin (alkup. 2006, suom. 2010) sekä Haruki Murakamin Kafkan rannalla (alkup. 2002, suom 2010).

Oatesin teos on kuvaus sodan vaikutuksista, sanoinkuvaamattomista kärsimyksistä ja naisista, jotka selviävät vaikka kaikki ympärillä romahtaa. Se tuo monessa suhteessa mieleen Katja Ketun hienon Kätilön (2011), joka päättyy Lapissa siihen, mistä Haudankaivajan tyttären tarina alkaa amerikkalaisessa pikkukylässä. Molemmissa yhteisön arvo mittautuu sen mukaan, miten heikoimmassa asemassa olevat tulevat kohdelluiksi: orvot, toisinajattelijat, ulkopuolelta tulevat.

Myös Barberyn ja Murakamin teokset kuvaavat toiseutta - mutta molemmat kirjallisissa maailmoissa: ihmisissä, jotka pakenevat kirjoihin ja kirjastoihin tätä nykyistä todellisuutta, johon he eivät tunnu sopivan. Tosin myös Murakamilla on läsnä toisen maailmansodan maailma ja Japanin lähihistorian tapahtumat.

Ympyröin Haudankaivajan tyttären vahvemmalla ja lupaan että voin käydä ostamassa sen, jos saan loppuun Günter Grassin Peltirummun. Se löytyy luettelosta Oates-sivun kulmasta, mutta myös kotoa kirjahyllystä. Sen lukeminen jäi kymmenen vuotta sitten sivulle 193. Välipäivinä on aikaa.

Hullu viikko

2011-11-19T08:00:00.006+02:00

The movement between surge, challenge, revolt, subversion, and the necessary loss or sacrifice that any revolution will necessarily claim recuperates new possibilities in to the life of the subject. --- The promotion of such a pleasurable revolution --- may well be considered [politically] irrelevant or frivolous. But the fact is: the political arena is already steeped in regression and affectation. Right-wing groups know very well how to make politics out of the economy of the drive: nationalism, auhtoritarianism, xenophobia, homophobia, etc. are all examples of political attitudes investing in the drive. (Cecilia Sjöholm 2005 Kristeva and the Political, 31.)

Yritän usein suhtautua kriittisesti näkemyksiin, joissa yhteiskunta ja poliittinen elämä tuntuvat typistyvän viettien ja affektien hallitsemaksi kaaokseksi. Mutta viimeiset kahdeksan päivää Suomessa tuntuvat todistavan ruotsalaisen kirjallisuudentutkija-yhteiskuntafilosofi Cecilia Sjöholmin pointin: poliittinen areena on läpensä kyllästetty erilaisilla torjunnan, hylkäyksen, regression, erottautumisen ja samastumisen kokemuksilla. Ja valitettavasti useammin pahassa kuin hyvässä.

Viime perjantaina alkoi kuohunta "pelkistä naisista" Finlandia-ehdokkaina. Pari päivää myöhemmin, sunnuntaina Tarja Halonen sohaisi perussuomalaispesää toteamalla sen, minkä jokainen täällä asuva jo lienee huomannut: Suomessa on rasismia, ja poliittisesti se näyttää hakeutuvan etenkin perussuomalaisten puolueen tietämille.

Samalla ovenavauksella palasi kohu tanssivista homopareista (jossakin lehdessä oli onneksi ihan hauska kuva Jani Toivolasta ja Pirkko Saisiosta tanssimassa yhdessä Linnan juhlissa - loukkaakohan sekin "henkilökohtaisesti" jotakuta?). Itse taas koin jonkinlaisen "henkilökohtaisen loukkauksen" (kuka edes sanoo näin?) tai ainakin hetkellisen shokin torstaiaamuna, kun avasin hesarin ja näin gallupin, jonka mukaan "kolmannekselle suomalaisista ei ole kovin tai lainkaan mieluista, että lähisukulainen avioituu afrikkalaisen tai romanin kanssa".

Ja sitten eilen, viikon päätteeksi Anu Silfverberg nosti kolumnissaan esiin mäkihypyn käsittämättömyydet, joiden takia piti kaivaa viime viikon urheilusivut esiin. Onneksi nosti, mutta itse aihe olisi saanut jäädä syntymättä. Hesarin toimittaja oli tosiaan kysynyt kansainvälisen hiihtoliiton suomalaisjäseneltä, oliko päätös naisten päästämisestä mäkihypyn joukkuekisaan tehty "selvin päin". Toimittajan kommentti oli otsikolla "Voi herranjestas!" ja hänen huolenaan, että naisten pieni joukko pääsee nyt mäkeen "miesten siivellä". Lajipäällikön näkemykset olivat samaa luokkaa, muodoltaan: "koska tämä toinen ryhmä on pieni ja tämä toinen ryhmä on iso, ei näitä kahta voida yhdistää." Vaan eihän se ongelma tietenkään tässä ole, vaan siinä, että sen pienemmän joukon sukupuoli on alun alkaenkin ollut väärä.

Ollappa nyt afrikkalaistaustainen lesbo mäkihyppääjä Suomessa. Voisi tulla mieleen muuttaa vaikka Kanadaan. Rauhallisempaa, eettisempää uutisviikkoa toivoen. Ja Sjöholmia seuraten pitää tietenkin toivoa myös mahdollisuuksia yksilöiden elämille kaiken leimaamaan ja lokeroimaan pyrkivän kuohunnan keskellä.

Yhtäkkiä valmis

2011-11-18T11:29:00.013+02:00

Sain yhtäkkiä päätökseen lähes lausumattoman ja ainakin suunnittelemattoman projektin: olen nyt lukenut Paul Austerin koko romaanituotannon (ja päälle vähän esseitä ja elämäkertaa).

Suunnittelematon projekti on myös sikäli, että se on vähän nolo. Että on kirjallisuutta, jota lukee niin innoissaan ja... hmm... fanittaen. Vähän niin kuin lukiessa Kaikki isäni hotelleja yläastelaisena ensimmäistä kertaa, ja sen seurauksena mitä tahansa Irvingiä, ja sitten Rushdieta, ja Vonnegutia. Mutta edes heiltä ja edes silloin, kun aikaa vielä oli, en usko kahlanneeni läpi kaikkia teoksia. Ja tuskin olen myöskään metsästänyt käsiini jokikistä Pirkko Saisiota tai Leena Krohnia. Mutta Austerit nyt sitten näköjään olen. Epäsystemaattinen pakkomielle, joka on hitaasti kulkenut kohti päätepistettä.

Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa) oli hyvä lopetus tälle projektille. Austerin "alku-uran lopusta", se muistutti mieleen Austerin tarinakaavat, teemojen toiston, sattuman ja silti teoksesta toiseen jatkuvan kyvyn uudistua ja yllättää. On aika vetää yhteen. Huomaan kirjoittaneeni ylös jotakin melkein jokaisesta romaanista (tännekin, linkeistä löytyy).

Book of Illusions (2002, suom. Illuusioiden kirja), ensimmäisenä luettuna, pitää edelleen jonkinlaista nostalgista ykkössijaa mielessä. Se sisältää kaiken tyypillisen austerilaisen mutta on tarinana vähän muista poikkeava (tai aloittaa uudenlaisen teostyypin Austerin uralla): ei teoksesta toiseen kiertäviä hahmoja tai niiden kaksoisolentoja, oma tarinansa (joka kyllä käynnistyy menetyksestä niin kuin austerit melkein aina). Elokuva-alalla, mykkäelokuvilla, ja niiden mysteereillä on keskeinen rooli. Päähenkilönä on kirjallisuudentutkija, jonka elämä on sirpaleina. Ja sivuilla seikkailevat, sitaattien ja vertausten muodossa, ranskalaiset klassikot Rimbaud'sta Chateaubriandiin. Käsikirjoitus "The Inner Life of Martin Frost", josta Auster teki myöhemmin elokuvan (2007) löytyy Illuusioiden kirjan sisäkkäistarinoista.

Oracle Night:ista (2004, suom. Oraakkeliyö) on vähän samanlaisia muistikuvia. Siinäkin oli jotakin todella erityistä. Ehkä Dashiel Hammetilta lainattu tarina miehestä, joka melkein jää putoavan tiiliskiven alle ja lähtee ostamaan tupakkaa eikä koskaan enää palaakaan kotiin. Ja musta mies, joka elää puhelinluetteloiden keskellä. (Mies, joka ilmestyy myöhemmin Travels in the Scriptorium -teoksen "haamuksi".) Lisäksi New York-trilogiasta lainatut ainekset: tarinan kertoja on aloitteleva kirjailija, joka "herää henkiin" pitkän sairauden jälkeen.

Leviathan (1992) on Austerin poliittisesti merkittävin teos, yhteiskunnallisin, yhteiskuntafilosofisin. Sitä kannattelee jälleen vanha tarina yksinäisestä miehestä, jolla ei ole mitään menetettävää, nyt kerrottuna ystävän silmin. Kolmossuosikki. Myöhemmin tajusin, että Leviatan konkretisoi sen, minkä In the Country of Last Things (1987) vihjasi muutamaa vuotta aiemmin dystopian muodossa. Näiden kahden kirjan välillä tarina kuvitteellisesta Amerikasta siirtyy todelliseen Amerikkaan, ja sen radikaaleihin epäonnistumisiin.

Brooklyn Follies (2005, suom. Sattumuksia Brooklynissa) on ehkä kaikkein vähiten kokeellinen romaani, perinteinen fiktio, loistavan toimiva tarina. Sympaattinen ja aika irvingiläinen jopa. Jälleen liikutaan kirjallisissa maailmoissa mutta rinnalle ilmestyy erilaisten töiden ja ammattien koko kirjo. Sattumat, jotka muokkaavat elämän suuntaa. Uusin Sunset Park (2010) kulkee itse asiassa samoilla hyvän kerronnan urilla, tapahtumapaikkakin on sama ja henkilöinä Brooklynin hullutusten tavoin erilaiset enemmän tai vähemmän hukassa olevat hahmot. Muita Brooklyniin fyysisesti sijoittuvia ovat Leviathan ja Oracle Night.

Sitten voidaan siirtyä "outoihin" (jaetut nelossuosikit): teoksiin jotka tapahtuvat maailmassa, joka on jonkinlainen New Yorkin ja Amerikan rinnakkaistodellisuus. Travels in the Scriptorium (2007, suom. Matkoja kirjoittajakammiossa) - täydellinen Auster-romaani, joka sitoo oudolla tavalla New York-trilogian (1985-1986, City of Glass, Ghosts ja Locked Room) ja In the Country of Last Things-romaanin (1987, ainoa suomentamaton, ainoa, jonka päähenkilönä on nainen) ja vähän muidenkin teosten lankoja yhteen kuljettamalla vanhat henkilöhahmot "pahan" kirjailija-jumalan yksinäiseen kammioon. Man in the Dark (2008, Mies pimeässä) liittyy myös kirjoittajakammioon sen erikoisen todellisuuden ja kirjailijuuden kysymysten vuoksi. Se on suora kannanotto "terrorismin vastaiseen sotaan", mutta näin jälkikäteen mietittynä tapahtumapaikkana taitaakin olla omituinen, tuhon partaalla oleva Country of Last Things. Kertomuksia tarinoiden kertojan vallasta - ja yhteiskunnallisia dystopioita.

Invisible (suom. 2009, Näkymätön) on hivenen kokeellinen myös, mutta sen maailma on tuttu, "normaali" New York. Se toistaa vanhan tarinan opiskelijanuorukaisen elämästä University of Columbiassa: on kadoksissa ollut opiskelutoveri (kaava, joka on tuttu ainakin Moon Palace:sta) ja tietenkin myös sattuma, joka kääntää kaiken päälaelleen. Rakkaus. Petos. Epävarmuus totuudesta.

Moon Palacen (1989, suom. Kuun maisemissa), Mr. Vertigon (1994) ja Timbuktun (1999) olen jostakin syystä kokenut pieniksi pettymyksiksi. Varmaankin siksi, että ensimmäisissä kahdessa tarina käsittää liian pitkän ajanjakson ja teosten loput pääsevät lässähtämään. Moon Palace on ihan ok, mutta Vertigoon petyin myös Kristian Smedsin Kansallisteatteriin sovittamana (täysin muuttamana) - näillä lienee yhteys. Mutta kuriositeettina: Mr. Vertigon eli Waltin käsikirjoitus lähetetään romaanin lopussa miehelle nimeltä Daniel Quinn, jonka sanotaan olevan "Waltin vaimon veljenpoika" - ja joka on toistuva henkilöhahmo Austerin romaaneissa, New York-trilogiasta alkaen.

Timbuktu taas on pieni kokeilu, joka on kauttaaltaan kovin, ja epätyypillisenkin, surullinen. Oikea koiran elämä (päähenkilönä on kulkurin koira). Nämä kolme liittyvät yhteen myös siten, että kaikki ovat tarinoita matkoista ympäri Amerikkaa.

Matkaromaani on myös tämä lukujärjestyksessä viimeinen, Music of Chance (1990, suom. Sattuman soittoa). Ei tietenkään yllätä lainkaan, että se kertoo saman kuin kaikki muutkin romaanit: menetyksestä ja sattumasta. Samalla se on tarina pokerinpeluusta (menetys ja sattuma) sekä yksinäisyydestä - ajautumisesta yksin pimeyteen, jossa jollakulla muulla tuntuu olevan kontrolli omasta elämästä. Yksin, irrallaan muusta tuotannosta luettuna romaani on jonkinlainen Kafka goes gambling. Mutta Travels in the Scriptorium paljastaa, että se joku, joka hallitsee sattumaa ja viskaa syyttömänä vankilaan, on tietenkin tarinan kertoja. Tästä muistuttamassa Music of Chancessa on lyhyt maininta pienoismallista, jota hullu miljonääri rakentaa: sen sisällä on kaupunki kaikkine ihmisineen, miljonääri-tekijän totalitaarinen universumi.

Ihmiselle, joka on koukussa erilaisiin yhteyksiin, analogioihin ja toistoihin juuri mikään ei ole mielekkäämpää kuin Austerin lukeminen. Se myös auttaa, jos lempikaupungit ovat Pariisi ja New York, niissä Auster viihtyy.

Kieli, yhteiskunta, yksilön kokemus liikkuvat aiheina teoksesta toiseen, mutta lopulta tärkein on minän ja toisen välinen suhde, jonka motivoimana elämä joko lakkaa tai jatkuu. Jos pitäisi kiteyttää yhteen ajatukseen jonkinlainen "sanoma", sanoisin, että Austerilla ihmiset voivat olla keitä tahansa, minkä ikäisiä tahansa, edustaa mitä ryhmää, ammattia, maailmankatsomusta tahansa, mutta yhteistä heille on avoin sisäinen maailma. Se tuottaa monesti kärsimystä, mutta on myös loputtoman ymmärryksen, myötätunnon ja rakkauden lähde - ja vastapaino "sattuman musiikille", joka on joskus hyvin tuhoisaa.

Tuttuja ja vieraita

2011-11-10T14:55:00.022+02:00

Muistin, että piti jo kauan aikaa sitten kirjoittaa jotakin Kiasman Ars 11:sta. Jos olisin lapsi, kävisin siellä joka päivä katsomassa eteläafrikkalaisen Mary Sibanden (s. 1982) veistosta "The Reign", jossa vauhkoontuvan hevosen selässä tasapainoilee viktoriaaniseen siniseen leninkiin pukeutunut nainen, josta ei saa oikein selvää onko hän ruhtinatar vai orja. Viereisestä ikkunasta näkee ulos Mannerheimin patsaalle. Siellä ratsastaja istuu tyynenä yhtä tyynen hevosen selässä korkealla jalustalla. Tiesin jo lapsena, että veistokset ovat parhaita. Harmi ettei Sibanden naista ja hevosta ollut silloin vielä olemassakaan, jouduin tyytymään pelkkään Mannerheimiin ja muihin saman tien varrella.

Keskikerroksessa on beniniläisen Georges Adéagbon (s. 1942) niin ikään huoneenkokoinen esinekollaasi, joka puolestaan hivelee nykyistä minää. Adéagbolla on ajatus, että jos hän tuo afrikkalaiset esineet ulkomailla museossa esille yhdessä paikallisten esineiden kanssa, tapahtuu jotakin hassua. Kiasman huone on täytetty beniniläisillä fetissiobjekteilla, presidentti Yayi Bonin vaalijulisteilla viime keväältä, Urho Kekkosen kuvilla, cauri-kotiloilla, Iltasanomien lööpeillä, afrikkalaisilla ja suomalaisilla kengillä ja vaatteilla, kaikki sekaisin sulassa sovussa. Adéagbo asettaa Beninistä tuomansa esineet yhteen kohdemaan kirpputoreilta ja muualta keräämiensä esineiden kanssa ja yhtäkkiä niiden vieraus ikään kuin katoaa. Vierekkäin asettaminen luo rinnastuksen, tuo lähemmäs.

Melkein kaikki nykytaide vetoaa tällaisiin tuttuuden ja vierauden kokemuksiin. Myös Mary Sibanden teoksesta on tunnistettava viittaus Tuulen viemään tai sen aikaan - ja Mannerheim vieressä tuo teokseen Helsingissä ihan oman lisänsä. Kokonaisuutena Ars-näyttely tuntuu näyttävän ja kertovan, että nykytaide on Afrikassa aivan samanlaista kuin muuallakin. Manner ja sen partikulaarit historiat saattavat olla monille vieraita, mutta kerronnan tavat ovat tuttuja.

Sitten vielä jotakin, mikä tuli mieleen samalla kun pohdin vierautta ja eroja.

Afrikkalaista ystävää nimittäin harmittaa. Helsingissä ei joukkoliikenne kulje ja aina joutuu odottelemaan, kylmässä vielä. Ihmettelin. Eihän Beninissäkään koskaan selviä mistään odottamatta ja vastoinkäymisiin törmäämättä. Mutta totta, kulkuneuvoja siellä on vaikka kuinka, autoa tai mopoa joutuu harvoin odottamaan - matkan teko on se, mikä kestää.

Toinen harminaihe on se, ettei kerrostalossa voi oikein soittaa djembeä. Totta. Ja sitten viimeiseksi se pahin: kukaan ei tervehdi.

Elo-syyskuussa, kun Eliten terassi oli menossa talviteloille, kävelin sen läpi samaan aikaan kun eräs afrikkalaistaustainen mies oli kantamassa tavaroita sisään. Katseet kohtasivat ja olin, olimme, tervehtimässä normaaliin tapaan, kun tajunta iski: täällä ei kuulu vieraita tervehtiä. Eihän täällä kuulu enää edes sanoa anteeksi, jos haluaa bussissa tai ratikassa nousta ja mennä ohi - joskaan anteeksipyytäminen ei ole samanlainen rikos kuin väärän ihmisen tervehtiminen. Tuijotus. Hiljaisuus. Poiskääntyminen.

Ulkomailla opituista hyvistä tavoista vieraantuu nopeasti pois. Mutta sosiaalinen elämä ei ole ainoastaan koulussa tai työpaikalla, se on myös rappukäytävissä ja bussien ja raitiovaunujen käytävillä. Beninissä ainaiset vastoinkäymiset, rengasrikot, ruuhkat yhdistävät vieraita ihmisiä toisiinsa, aikaansaavat keskustelua, madaltavat kynnystä jutella, eikä täällä Suomessakaan ole kiva yksin odotella - näin kylmässä ainakaan.

Heräämisiä. Kohtuullisen kulutuksen ja työkavereiden tärkeydestä

2011-11-09T12:12:00.024+02:00

On ollut tapahtumarikas vuosi. Tai alkuvuosi todella ja sitten, ikään kuin kompensaatioksi, vähän liiankin rauhallista.

Afrikkaan lähtö tarkoitti aikuiseksi kasvamista, eli vakituisen muttei niinkään koulutusta vastaavan palkkatyön lopettamista ja siirtymistä erilaisten apurahojen, säästöjen, satunnaisten kirjoitustulojen varaan. Entinen työkaveri sanoi joskus lähtiessään, että jos haluaa tehdä taidetta, pitää tehdä taidetta - ja niinhän se on, oli se tekeminen sitten sitä taidetta tai tutkimusta tai mitä tahansa.

Hengittelen vielä vähän tulojen epävarmuuden kanssa. Tai en ehkä epävarmuuden, pikemmin tietämättömyyden. Sen ettei enää tiedäkään, mitä seuraavassa kuussa tapahtuu.

Viivi Luik kirjoittaa Varjoteatterissa (2011), että ”Kun virolaisessa elää polvesta polveen pelko syytetyksi joutumisesta, kiinni ottamisesta ja pois viemisestä, Rooman suunnalla on ikiaikoja vallinnut vallan ja varallisuuden menettämisen ja kauhean salaisuuden esille tulemisen pelko.”

Suomalainen on tässä jossakin puolivälissä. Meitä minnekään viedä. Eikä ole valtaa eikä varallisuutta, jotka menettää. Mutta pärjätä pitää muiden mahtavampien rinnalla, ja näyttää se. Epäonnistumisen pelko.

Luotettavien tulojen katoamisen, ja myös Afrikan, seurauksena silmät osuvat entistä enemmän artikkeleihin, joissa kannustetaan vähentämään kulutusta tai ostamaan mahdollisimman ekologista, reilua, kestävää, tarpeellista. Ne toistavat, että tämähän on hyvä juttu. Puoli, joka sanoo, että pitäisi ehkä olla uudet talvikengät on lopullisesti sulkeutunut; entinen pyrkimys on muuttunut arjen itsestäänselvyydeksi.

Vaikka onhan se outoa olla yhtäkkiä niin pahasti valtakulttuurin ulkopuolella. Onneksi suuri osa ystävistä ajattelee samoin. Harva pitää nykyään hulluna sitä, joka välttelee kauppoja ja korjaa ja yhdistelee vanhoja vaatteitaan. Astiat ja huonekalut on tähän ikään hankittu, nyt voi olla sen kummemmin miettimättä syysmuotia ja sisustamista. Jos työtulot riittävät asumiseen ja ruokaan, kaikki on erinomaisesti.

Mutta. Ounastelin jo vuosi sitten, että suurin ongelma työn jättämisessä tulee olemaan työkavereiden menetys. Kuulun selvästi porukkaan, joka valitsee työpaikkansa työkavereiden mukaan, ja jollakin mielettömällä onnella hienoja yhteisöitä on löytynyt lisää, Afrikassa ja Suomessa. Yksin kotona työskentely ei sen sijaan ole hyvä juttu, huomaan.

Reetta Vairimaa kirjoittaa uudessa Yliopistolaisessa samasta asiasta, Helsingin yliopiston apurahatutkijoiden tilanteisiin liittyen. Jopa tutkija tarvitsee työyhteisön: ihmisiä, joiden kanssa jutella työn lomassa, tulla häirityksi ja häiritä itse. Joiden kanssa valittaa, juoruta, nauraa, ideoida, rentoutua, virkistyä.

Kotona kaikki saavat varmasti enemmän aikaan, mutta samalla katoaa tuki ja kannustus, ja siinä sivussa vähitellen se aikaansaapuus.

Sitä paitsi työkaverit ovat sellaisia pakotettuja kavereita, joita ei saa itse valita ja joiden kanssa ei tarvitse miettiä kalentereita ja tapaamisaikoja, kun työpaikka tekee sen omasta puolesta. Sama pätee tietenkin myös koulukavereihin. Jompia kumpia pitää olla.

Työkaverittomuuden lohdutuksena ovat nyt nämä lehdet ja artikkelit, jotka saavat toimia häirikkeinä. Vertaistukea nekin. Mutta silti, joululahjaksi yksi työkaveri, kiitos!

Lokakuun merkintä. Syksystä ja keskustelutyyleistä

2011-10-19T17:43:00.015+03:00

Syksyä on jo kestänyt ja voisi kuvitella, että jossakin kohtaa sataa esimerkiksi lunta. Espoossa ovat kuulemma lehdet pudonneet jo ajat sitten. Toista se on täällä rantojen vieressä ja kerrostalojen välissä. Viime perjantaina käveltiin Hietaniemessä ja siellä oli ihan syksyisen kaunista edelleen, kun sattui aurinkoinen hetki. Muuten satanut enemmän kuin ehkä ikinä.

Miettinyt lisää kirjoittamisen tyylien kysymyksiä. Australialainen kirjallisuudentutkija Juliana de Nooy oli tarkastellut (Derrida, Kristeva and the Dividing Line, 1998) Derridan ja Kristevan välistä keskustelua mm. Derridan Positions-kirjassa (1972), missä tämä ei suostu sanomaan etteikö allekirjoittaisi Kristevan projektia (K:n näkemystä merkityksenannon käytännöistä), vaikka haastattelija kuinka houkuttelee - ja onhan D. omissa teksteissään radikaalistikin eri linjoilla. Jonkinlainen pakonomainen tarve katsoa hyväksyvästä näkökulmasta, kuitenkin. Luin sitten samaa katsoen muitakin Derridan tekstejä, ja niin se näyttää menevän. On melkein vaikea lukea rivien väleistä kritiikkiä keskustelukumppaneita kohtaan - vaikka siitä yleensä onkin kyse. Aina Derrida löytää jotain hyvää Rousseaun, Lévi-Straussin, Freudin... ajattelusta - vaikka sitten konflikteista ja näkemistään virheistä kimmokkeen omalle ajattelulle. Kristeva sen sijaan lyttää koko Derridan omassa Revolution du langage poétique:ssaan (1974). Vielä seitsemän vuotta aiemmin K. oli ymmärtäväisellä, tai oikeastaan, ylistävällä kannalla, mutta jotakin on ilmeisesti tapahtunut 60-70-lukujen taitteessa (mm. TelQuel-ryhmän sisäinen poliittinen välirikko ja Kristevan ja tämän aviomiehen Philippe Sollersin jääminen eri puolille Derridan kanssa). Sääli sinänsä.

Derrida lienee ajatellut, että parhaita kirjoituskumppaneita ovat ne, joiden kanssa syntyy dialogi - joiden ajatuksista voi ammentaa ja ohjata uusille urille (joko itseä tai toista), haukkumatta ja pilkkaamatta. Ajautumatta rakentamaan toisten ajatuksista "olkiukkoja", joita puhaltaa nurin. Tämähän olisi tietenkin kaiken keskustelun ideaali, tai ainakin tyylinä suhteellisen stressitön.

Huolestuttaa tämä jatkuva kylmeneminen. Kohta sitä on niin sisätiloihin ja yksinäisyyteen tottunut, ettei osaa lainkaan olla. Pitäisi olla sellaisia suuria lämpimiä paikkoja, joissa viettää aikaa. Jos vaikka Sanomataloon katselemaan hissejä?

Musiikkitalossa

2011-09-26T23:05:00.016+03:00

Kaupunki- ja rakennussuunnitelmien esittelyissä on aina havainnekuvia, joissa hymyilevät pariskunnat kävelevät vihreällä nurmikolla, taivas on sininen, joku ulkoiluttaa koiraa ja lapset juoksevat taustalla. Viime lauantai-iltapäivänä Musiikkitalossa tuntui epätodelliselta, kun astuin yhtäkkiä tällaiseen kuvaan.

Olin tulossa Kiasmasta ja kävelin ylös sitä vaalean harmaalla kivettyä polkua tai jonkinlaista siltaa, joka vie Sanomatalon kulmalta nurmikoiden läpi viistosti Musiikkitalon sisäänkäynnille ja Mannerheimintien varteen suojatielle. Teinit skeittasivat vanhassa paikassa Mannerheimin ratsastajapatsaan vieressä, mutta myös vasta avatuilla alueilla Musiikkitalon pihan kiveyksillä, polttivat tupakkaa ja joivat kaljaa toisia odottaessaan. Fuksiaisia juhlivia haalari-ihmisiä istui nurmikoilla samaten mäyräkoirien kanssa ja pari raksamiestä asetteli viimeisiä kiviä viimeiselle käytäväosuudelle - ja olisi varmaan halunnut olutta (heitä katseltiin Kiasman ikkunasta... ja luettiin seiniltä, että näköala on parasta museossa - ja onhan se, tällaisina päivinä). Kävelin sillan ylös ja sisään Musiikkitalon yläovista, ihmettelin Fuugan uutta klassisen myymälää (hyvä idea) ja katosta riippuvaa veistosta (kauniisti tilassa), uskalsin kävellä rappuset alas peremmälle ja sitten se iski.

Edessä avautui havainnekuvien havainnekuva: auringon säteitä ulkoa lasin läpi Musiikkitalon kahvilaan, vihreää nurmikkoa, Kiasman, Tuomiokirkon ja makasiinien raunioiden ja Kallion kirkon taustana sininen taivas ja muutamia pilvenhattaroita. Ja maantasossa, kaikilla niillä valkoisilla käytävillä nurmikkojen välillä nuoria skeittaamassa, juomassa kaljaa ja polttamassa tupakkaa. Oikeita, eläviä ihmisiä käyttämässä vasta syntynyttä tilaa. Ehkä havainnekuvien piirtäjien pitäisi myös alkaa käyttää kuvissaan tätä porukkaa, joka kaikken todennäköisimmin ilmestyy paikalle, osaa olla kaupungissa ja elää sitä.

(Tieteellisestä) kirjoittamisesta

2011-08-16T11:40:00.012+03:00

Siri Hustvedtin uudessa Summer Without Men -romaanissa päähenkilö (jota on erityisen vaikea erottaa Hustvedtistä itsestään) kärsii kovin lyyrisestä synestesian muodosta, jossa metaforat konkretisoituvat hänen mielessään. Esimerkiksi ilmaisu "you seem to have struck a chord with.." saa päähenkilön kuulemaan soinnun.

Lapsille käy näin helposti. Muistan katselleeni mielessäni kohtausta, jossa pata ärhentelee kattilalle. Tai jossa jonkun kasvot vihertyvät kateudesta. Nykyään tätä ei enää tapahdu. Ehkä suomalaisessa puheessa ei myöskään olla metaforien äärellä.

Hustvedtin uusi romaani on ehkä "välityö", mutta edellisestä Shaking Woman -teoksesta ja esseistä näkyy, että hän on nero tieteellinen kirjoittaja. Hustvedt on havainnut sen, että itse asiaa ei saa olla liikaa eikä se saa olla liian tiukkaa. Ongelmankehittely ja käsitteet ja suhteet eivät saa tukahduttaa tekstiä. Sen sijaan kaiken helpon, joka ympäröi kirjoitusta, on oltava tiivistä ja ajateltua. Taustalla, sillä mikä on vain maalattu kuvittamaan ja täyttämään, pitää olla yhteys konkretiaan. Helpompaa on kirjoittaa toisin päin: niin, että teoria on niin raskasta, ettei kukaan jaksa sitä lukea ja että väliosat ovat kamalaa puppua, joka ei tarkoita mitään.

Yritän kehittää kömpelöä metaforaa tälle. En onnistu. Mutta Hustvedtin ideana tuntuu olevan, että kirjoittamisen pitäisi olla jonkinlaista keskustelua, jossa vaikeita asioita ei kavahdeta vaan niitä katsotaan eri näkökulmista, avataan, tutkitaan, ja jossa "helppo" ja "täyte" on samaten ajateltua ja tarpeellista.

Paluu kirjoihin

2011-08-12T09:37:00.010+03:00

Villa Karossa oli valtavan ihana kirjasto. Aikaa lukea ei sen sijaan - tällä kertaa - löytynyt, mitä nyt joku Auster, arvosteltava, filosofi.

Mutta.

Nyt tässä oman "kirjaston" vieressä totean ihmeissäni, että siellä se odottaa, se Eebenpuu, Aké, Gordimer... Ovat näköjään odotelleet jo vuosia.

Kirjastojen katseleminen... "Ai niin tuo!"

Paluuta, vol. xxxx. Ostettuja asioita

2011-07-26T22:17:00.013+03:00

Monta omenaa. Aika monta omenasiideriä. Yksi jäätelö. Uusia perunoita. Pullaa. Paprika. Ruisleipää.

Paljon tomaatteja. Paljon sipulia. Tuoretta chiliä. Kalaa. Avokadoa. Mielettömästi paistettavaa juustoa. Papuja. Pinaattia. Olutta. Vettä. Kananmunia. Kaksi ananasta (joista toinen oli ihan ok).

Jostakin syystä nuo omena-asiat, makeat ja ruis ovat ainoita juttuja, joita olen keksinyt suomalaisesta supermarketista hankkia hienoina ylellisyystuotteina, joita vailla olin puoli vuotta.

Sen sijaan valmistamani ruokalajit ovat olleet seuraavia, edelleen:

Tomaatti-sipulikastiketta. Pinaatti-juusto-chilikastiketta (gboma). Papumuhennosta. Palmuöljyssä paistettua juustoa (kun savustettu afrikkalainen fromage peulh loppui, piti siirtyä halloumiin, siinä on melkein sama rakenne). Patonkia ja avokadoa. Patonkia ja tuoretta chiliä. Patonkia ja munakasta. Avokadoa ja suolaa. Avokadosalaattia.

Kohta loppuvat kotijuuston lisäksi maniokkijauho (gari) ja palmuöljy, ja mikä pahinta, G:n chili-inkivääri-neilikkajauhe, jota pitää laittaa kaikkiin ruokiin. Pitää mennä tutkimusretkelle Hämeentien kauppoihin.

Kuvan dakoin ei ole tietenkään minun, se on G:n ja S:n Grand-Popossa tekemää. Mutta osaan, jos vaan maniokkijauho riittää ja jostakin päin Suomea löytyy karppi.

Paluuta, vol. xxx

2011-07-13T17:03:00.012+03:00

Kävelin näinä kotoutumispäivinä Kiasman ohi ja näin Ars11 -mainoksen "Muuttaa ajatuksesi Afrikasta ja nykytaiteesta", ja ajattelin, että onhan Afrikasta paljon ajatuksia muutettavana.

Cotonoun Fondation Zinsou:n kesänäyttely oli vähän samalla teemalla, mutta siellä ei puhuttu Afrikasta (ei tarvinnut, oltiin Afrikassa), vaan pelkästään nykytaiteesta. Nykytaiteen kantaaottavuudesta, skandaalimaisuudesta, transgressiivisuudesta. Zinsou on Cotonoun niitä ultramoderneja paikkoja, jotka voisivat sijaita missä tahansa suurkaupungissa maailmalla, vain Cotonoun kaoottinen liikenne ulkopuolella paljastaa maanosan. Hassua, että taiteella on samanlaiset tyylikkäät puitteet nykyään lähes missä tahansa, vaikka taiteilijathan yleensä ovat niitä, jotka muistuttavat toisiaan kulttuurirajojen yli: toimivat sanansaattajina, keskustelun herättäjinä, yhteiskunnan ravistelijoina, diagnostikkoina - puitteista välittämättä.

Moni tapaamani beniniläinen ja togolainen taiteilija käski "antamaan raportin Afrikasta" palattuani Suomeen. En ole vielä käynyt Kiasmassa, mutta ehkä Ars-näyttelyn vähän hassulla otsakkeella on sama tarkoitus. Kohtaamisten mahdollistaminen on tärkeintä. Vieraan muuttaminen tutuksi, stereotypioiden rikkominen.

Sinänsä ajattelen, että tämä on helppo tehtävä, sillä ainakin "minun" Afrikkani merkitsee välittömimpiä, lämminsydämisimpiä ja ajattelevimpia ihmisiä, joita olen koskaan tuntenut. Toimeentuloon liittyvistä ongelmista huolimatta, tai ehkä niiden takia, lähes kaikilla tapaamillani ihmisillä oli hyvin syvä näkemys maailmasta, yhdessäolosta, kulttuurien ja uskontojen kohtaamisista, ihmisen suhteesta luontoon - ja aikaa etsiä ratkaisuja keskustelemalla yhdessä. Siksi kai kohtaamani taidekin usein oli yhteiskunnallista ja kantaaottavaa - keskustelua herättävää.

Samojen toimeentuloon liittyvien ongelmien, ja maahantuloon liittyvien rajoitusten, takia moni afrikkalainen ei pääse tänne, keskusteluja on siksi vähemmän, ja vierautta. Tämä toispuoleisuus muuttuu hiljakseltaan, mutta vakaa uskoni on, että se muuttuu kyllä jos ihmiset täällä, etenkin päättävät ihmiset, osaavat vain kuunnella. Siksi kai tarvitaan myös Kiasman raflaavia näyttelyotsikoita.

Heinäkuu

2011-07-08T22:57:00.001+03:00

Helsinki on kaunis.

Minan sanat, älkää kadotko

2011-07-06T16:22:00.004+03:00

Löysin tällaisen sanaston. Se on ewestä, mutta minan sanat ovat monesti samoja. Yritän olla unohtamatta. Listasta puuttuu "enyonto" - todella hyvä, "nam" - anna, "fifi" - heti, "fii" - tänne, täällä sekä jäähyväistervehdykset: "eizande", "eiso" - nähdään pian, huomiseen.

"Kyllä" on eweksi ihana "yo" eli "jooo" - ja minaksi myös yhtälailla mainio, pitkä, tarmokas "eeeeee" tai "ehhheah" niin kuin yllä olevan postauksen litterointi ilmaisee.

Mutta kun yritin selittää itä-Afrikassa paljon oleskelleelle ystävälle, minkälainen kieli mina oikein on, en saanut oikein mitään sanottua. Tuntuu, että jo nyt kielen painot katoavat. Samoin beniniläinen tapa puhua ranskaa. Pitäisi tulla vastaan joku, jolta voisi kysyä että "tu vas où comme ça?" - mihin sä noin menet? - ja tarkoittaa vain että minne olet menossa.

Kotiin palatessa sattuneita asioita

2011-07-04T16:26:00.002+03:00

Yritin Pariisissa ehdottaa, että pitää ensi tilassa rikkoa 50 euron seteli, jotta ei jäädä pulaan sen kanssa jossakin kaupassa ja että saadaan pikkurahaa. Mihinköhän mopotaksiin olin hyppäämässä? Ja sitä paitsi, ravintoloissa ja kaupoissahan on vaihtokassat.

Olin myös unohtanut maitokahvin olemassaolon - tai että sitä saa mistä tahansa ja helposti. Ja ettei sitä koskaan ole Pariisissa kutsuttu café au lait'ksi.

Vähitellen huomaan, että monet viime syksynä tai talvena sattuneet tai kuullut asiat ovat kadonneet mielestä. Ikään kuin Afrikka olisi syönyt aikaa menneisyydestä. Ehkä siirtymä -20 asteisesta Helsingistä ja joulukuun pimeydestä +30 asteiseen Beniniin oli aivoille liikaa: onkin vain viime kesä, Afrikka, tämä kesä - ei mitään lunta tai kylmää siinä välissä.

Kylmyys. Pariisissa oli jäätävän kylmä, Helsingissä on jäätävän kylmä vaikka on heinäkuu.

Kotona, Pariisin kautta

2011-07-03T12:08:00.004+03:00

Suomessa on kylmä. Kylmä. Vaikka on heinäkuu. Ihmetyttää myös se, että taivas ei liiku. Grand-Popossa saattoi olla pilvistä, mutta pilvet katosivat pian polttavan auringon alta. Kauppaan en ole vielä uskaltautunut, en oikein tiedä mitä ostaisin.

Kävin kotiinpaluumatkalla Pariisissa. Siellä ihmetyttivät katukivet ja kylmä asfaltti. Seinen rantaa pitkin tasaisin väliajoin ajelevat yksinäiset merkkiautot. Ja miten kuulas aamuaurinko oli. Muistan, miten ihastelin joskus lauantai-aamujen lenkkeilijöitä ja rattaita työntäviä perheitä puistoissa. Nyt se kaikki tuntui sympaattisen oudolta. Täällä pitää viettämällä viettää vapaa-aikaa. On työt ja vapaa, arki ja viikonloput, toimistot ja ulkoilma, yksinäisyys ja ystävät. Ei niin, että koko ajan tehtäisiin töitä ja levättäisiin kun siltä tuntuu. Ja tavattaisiin kaiken aikaa tuttuja ja tuntemattomia, juteltaisiin, ihmeteltäisiin yhdessä.

Euroopassa ehkä vain puutarhurit, taksikuskit ja torimyyjät saavat tehdä samaa kuin kollegat Afrikassa. Tosin paremmalla palkalla.

Mutta kaunishan Pariisi oli, ja Helsinki, eri tavalla vain kuin Länsi-Afrikka. Siellä ei ole monumentteja ihailtavina niin kuin täällä, vain ihmisiä, ihmisiä ja torikojuja ja -kujia ja palmuja ja hiekkateitä. Ja sitä lämpöä, inhimillistä ja ilmastosta johtuvaa.

Viimeisten viikkojen puuhia

2011-06-20T08:23:00.004+03:00

Taas on leuto, aurinkoinen aamu Grand-Popon kylässä. Merikin näyttää vähän tyyneltä. Pyörä on tapansa mukaan jossain kateissa ja tulin mopolla terassille viimeisiin kirjoitushommiin. Yritän pitää mielessä tätä tunnetta siitä, miten aamut ovat täynnä energiaa ja miten hyvä on tehdä töitä. Kaikilla on omat hiljaiset puuhansa.

Akasia kukkii nyt kolmatta kertaa, tammikuussa, helmikuussa ja nyt kesäkuussa. Siitä tuli Beninin juhannusruusu.

G. sanoi, että on hyvä palata kotiin, koska sitten näkee, miten on muuttunut. G:tä on hyvä kuunnella. Ehditään vielä juoda teetä. A. keittää, istutaan, jutellaan. R. keskeyttää kaiken naurulla ja sitten puhutaan jokaista kieltä mitä vähän osataan.

Viime kesänä luin näihin aikoihin Derridan Off Grammatologya. Nyt lukulistalle sattui Heideggerin Oleminen ja aika. Se on viimeinen oma homma täällä. Täällä onkin oudon helppo nähdä, miten olemisen kysyminen on tärkeintä - tärkeämpää kuin sen, mitä "on". Hiljalleen hiipii ymmärrys siitä, miksi Heideggerille kanssa-oleminen on niin perustavaa. Täällä oleminen ja yhdessäoleminen korostuvat; päämäärät, saavutukset, omistamiset eivät niinkään.

Naapurimaassa

2011-06-05T17:53:00.010+03:00

Sählinkiä viisumien kanssa. Cotonoun konsulaatti päätti maalis-huhtikuun taitteessa vaatia oleskelulupaa yli 3 kuukautta kestävälle matkalle. Tarkoituksena oli ehkä tienata rahaa valtiolle, oleskelulupa kun on aika kallis, ja lopulta sain viisumin vain kahdeksi kuukaudeksi. Se aika meni umpeen tällä viikolla, ja päätettiin, että matkustan umpeutumispäivänä Togossa sijaitsevaan Beninin konsulaattiin Loméen toivomaan parempaa onnea.

Koska kaikki tulee Afrikassa aina yllätyksenä, sanoivat konsulaatin työntekijät vielä edellisellä viikolla, että konsulaatti on helatorstaina normaalisti auki, mutta eihän se tietenkään ollut. Ja päivän matka piteni kahdeksi. Mukana passi, rokotustodistus ja hammasharja. Kankaita torilta ja vähän rahaa jäljellä.

Alan oppia, että jos itsellä on asiasta aavistus tai mielipide, pitää ehdottomasti kuunnella sitä. Missään nimessä ei pidä noudattaa neuvoja ilman taisteluita. Ihmiset kun todella sanovat lähes mitä tahansa, ikään kuin hölmöstä keskustelusta päästäkseen (niin kuin ravintoloitsija, että "kyllä ruokaa on" tai zemikuski, että "kyllä tunnen sen ja sen paikan").

Matkallani opin myös, että Loméssa on parempaa patonkia kuin Beninin länsilaidoilla. Suurkaupungiksi siellä on oudon vähän liikennettä. Ja että Loméssa puhutaan eweä – ja halutaan puhua sitä yovolle. Vesi oli onneksi "esi" myös eweksi.

***

Lomé osoittautui kovin erilaiseksi kuin vilkas ja saasteinen ja sellaisena sympaattisen pelottava Cotonou. Yhdistelmä tammisaarelaisia pikkukatuja ja viherkenttiä, joiden keskiöissä seisoo valtavia neuvostopytinkejä eri ministeriöille ja muille tärkeille. Rantaa pitkin nelikaistainen rantatie ja siitä vertikaalisesti tärkeiden päivämäärien mukaan nimetyt avenuet ja bulevardit. Kaduilla ja kujilla on rauhallista. Pikkuteiden varsilla pieniä ravintoloita ja ompelimoita, keskellä tietä voi kävellä.

Jäin siis jumiin, paloin vailla aurinkorasvaa ja kärsin kärsimättömyydestä ja siestapaikan puutteesta, mutta löysin kovin ihanan kaupungin, suuren torin, käsityöläisiä, jogurttia tekevän naisen, kuivakalan syöntiohjeita... näitä oppejani ja Beninin konsulaatin hiekkaisen kadun varrelta suuren puun varjostamana.

Konsulaatin arvonsa tuntevat rouvat osoittautuivat virkaintoisiksi mutta myös sydämellisiksi. Cotonousta ostettu afrikkalaiskuosinen kansio sai suosiota, samoin aikomus matkustaa vähän vielä. Ymmärsin, että tilannetta on turha selittäen nopeuttaa – että pitäisi päästä kotiin lepäämään ja vaihtamaan vaatteita ja auringonpolttamia – mutta tulin ja menin etuajassa, ja pääsin leimojen luokse vähitellen.

Ja sitten sinne tuli puhelukin. Mietin, mitä linjan toisessa päässä oikein sanottiin: "siellä on sellainen jovo-tyttö, antakaa sille"? Grand-Poposta varmistettiin, että kaikki on hyvin, että olen hengissä ja hyvinvoiva. Että saan varmasti viisumini. Ja että voisinko mitenkään tavata yhden henkilön ja ottaa vastaan erään kuoren. Ja hakea säkillisen unohtuneita porkkanoita siitä kaupasta joka on torin laidalla ja jossa myydään tukuissa cocacolaa ja panachea.

Mietin, että jos mitenkään voi muistaa, minkälaista oli ennen kännyköitä, se oli eilen. Ja jos pitää yrittää muistaa, millaista on stereotyyppisessä Afrikassa, pitää muistella eilistä.

Kotona Beninissä, kun kännykät taas toimivat, lisää ihmisiä soitteli ja varmisteli, että kaikki on hyvin. Isot aikuiset miehet. Ja S. tuli illalla halaamaan: "I was so sad leaving you there!"

Ajatuksia kohti kotia

2011-06-01T17:49:00.004+03:00

Kuukausi jäljellä Grand-Popoa, Beniniä, Afrikkaa.

Unet kertovat että kotiinpaluu alkaa olla lähellä. Ihmiset täältä ilmestyvät Helsinkiin, kohtaavat ystäviä Suomesta. Jostain syystä kaikki ei ole ihan aina kunnossa, eikä ihme. Aavistelen paluun olevan rankka.

Yhtenä päivänä mietin, miten oppia olemaan tervehtimättä ihmisiä. Miten rytmittää päivät yhtä kauniisti aamuun ja iltapäivään, työt sopiviin koloihin, miten jaksaa ilman aurinkoa.

Toisena päivänä taas iloitsen ajatuksesta, että kukaan vieras ei suhise perään, ei tungettele, vaadi "kontakteja".

Täällä on enemmän käyttäytymistä – tökeröä, ystävällistä, epäluuloista, lakkaamattoman sydämellistä.

Arki on jo aika pitkään kulkenut pitkin kylän raittia vähän niin kuin satukirjoissa: ompelijalta katukeittiöön, katukeittiöstä kampaajan luokse, matkalla avokado- ja ananasostoksia, pastissikioskille, kirkon ohi, koulun ohi, ystäviä.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen Töölönlahtea, vettä, rantoja. Kuvassa on kovin vähän ihmisiä, eikä ainakaan yhtään vuohta tai valmiiksi kuorittua appelsiinia tien poskessa. Mutta aurinko on Suomessa ihan sama. Ja meri.

Kankaita

2011-05-28T17:39:00.004+03:00

Les paignes. Mitä näistä sanoa? Kankaat ovat upeita. Ja niistä ovat vaatteet, jotka kertovat tarinoita, elämänohjeita, politiikkaa, uskontoa, teknologista kehitystä. Melkein jokaisella on kanoilla koristeltu perhekangas ja kaikki haluavat kankaan, jota kuvittaa pyhä Garuda-lintu. Tietyt motiivit kertovat kantajansa arvosta, luonteesta, tulevaisuudensuunnitelmista. Osa kuoseista pysyy markkinoilla jatkuvasti, ja sitten on uusia kuvioita: hehkulamppuja, tuulimyllyjä, kännyköitä.

Uusissa museokaupoissa myös muistikirjat, kansiot, kännykkäkotelot, tabletit. Cotonoun Fondation Zinsoussa on hieno valikoima tekstiileistä tehtyjä laukkuja ja kirjoja, Loméssa L'Atelier des rues:illä. Ja sitten on tietenkin Vlisco ja Vliscon kankaat, joiden kuosit kopioituvat hetkessä katukauppaan – ja toisin päin.

Toukokuu

2011-05-25T19:00:00.001+03:00

Aina paistaa aurinko ja on lämmin, ajattelin vielä viikko sitten. Helmi-maaliskuun paahteiset päivät ja hikiset yöt sinetöivät ikuisiksi lämmön ja paisteen. Kolme sadetta, kolme ukkosmyrskyistä yötä neljässä kuukaudessa, keskilämpötila varmasti 30 astetta.

Mutta nyt toukokuussa sunnuntaisin nousee myrsky. Se vie kaiken mukanaan ja viilentää ilman. Välillä on niin kylmä, että pitää laittaa sukat jalkaan. Vaan sitten tulee taas aurinko, kuivattaa tiet, saa unohtamaan, että muuta onkaan.

Museossa

2011-05-19T17:22:00.001+03:00

Työt edistyvät, ne viipottavat eteenpäin.

Pari kuukautta sitten tuntui toivottomalta yrittää selittää, miksi maalaukset eivät saisi nojata toisiinsa ja miksi niihin koskiessa pitäisi olla hanskat kädessä – tai edes puhtaat kädet. Miksi veistoksia ei voi töniä ja pudotella. Tänään ihmiset ovat alkaneet puhua esineille. "Huomenna olet rauhassa", kuiskasi B. taideteokselle ennen ripustusta. Ja G. näkee unia fetisseistä, coloneista, piipuista, veitsistä ja haarukoista. Minä löysin voodoo-patsaan kääreistä torakan ja liskon munan.

Ruoka-asioita, kieliasioita

2011-04-23T10:29:00.004+03:00

Osaan kautta Länsi-Afrikan rannikon puhuttavaa minan kieltä nyt sen verran, että tunnistan ja osaan muodostaa osan tervehdyksistä, osaan pyytää ja antaa vettä, ja olutta, ja luulen, että fifi tarkoittaa "heti" tai "nyt". Lisäksi osaan kasan ruokasanoja. Nämä siis ovat asioita, joita yhden baarin poika katsoi tarpeelliseksi opettaa. Nam esi deka, fifi. Anna yksi vesi, heti. Akbe – kiitos.

Mutta kalojen nimiä on melkein turha yrittää selvittää. Ranskaksi tunnettuja – ja suomennettavia – ovat barracuda, meriahven (bar) ja meriantura (sole) sekä karppi ja makrilli. Muut tunnetaan minan tai foninkielisillä nimillä. Nyt syön gloloa. Se on merikala. Ja sopii tuliseen keittoon.

Dakoin on rannikkoalueen perinneruokia. Raskasta työtä tekevät kalastajat ovat saaneet tarvittavan energiamäärän karpista, tulisesta tomaatti-sipulikastikkeesta ja valtavasta annoksesta maniokkimuusia (pâte de maniok). Abobo puolestaan koostuu paputahnasta, jonka päällä on friteerattua kotijuustoa (ihanaa). Gbekuy? tai gboma, jotka ilmeisesti tarkoittavat ihan vain pinaattia, on pinaattimuhennosta savukalalla, chilillä ja tomaatilla.

Minaa ei periaatteessa kirjoiteta, mikä tekee varsinkin omat kirjoitusyritykseni vähän huvittaviksi. Suhtautuminen kieleen on täällä jotenkin erilaista, se on vuorovaikutuksen väline - ei jotakin, jota harjoitetaan ja hallitaan. Ihmiset liikkuvat paljon, pois kotiseuduiltaan ja alueilta, joilla puhutaan "äidinkieltä" - ja mina, fon, hausa, fulani toimivat mahdollisuuksina kommunikoida uusilla alueilla. Ei ole ihmeellistä osata kymmentä kieltä – ja päälle jotakin erikoista versiota englannista ja ranskasta.

Ranska on tarpeen täällä, jos muuta yhteistä kieltä ei löydy, englanti puolestaan Nigeriassa ja Ghanassa. Muuten pärjätään pitkälti minalla.

Yläkerran huoneesta

2011-04-13T10:21:00.003+03:00

Tuuletin humisee, istun huoneen varjossa ja käännän kuvauksia museoesineistä yhteisemmälle kielelle. Pöydällä on simpukoita, joilla pelottelen kattoparruihin pesiä rakentavia kyyhkysiä. Viereinen akasia ei kelpaa, linnut haluavat itselleen tämän terassin ja sen katon, joka suojaa sateelta. Sateet ovat alkamassa, mutta hitaasti, harvakseltaan.

Meitä on täällä rivi huoneissa koneen ääressä istujia – viiden huoneen verran. Tähän on Afrikassa tultu. Työnteko on istumista yksin tuulettimen alla. Katsotaan merta, pihamaata ja akasiaa, auringonpaistetta ulkona.

Juustoindeksi

2011-04-10T15:39:00.001+03:00

Kävin lentoja odotellessani Cotonoussa jättimäisessä supermarketissa, joka on ilmestynyt rikkaalle alueelle kentän viereen. Ajatuksena oli ostaa juustoa, ja sitä siellä olikin. Tutut ranskalaiset ja saksalaiset merkit ja lajikkeet Boursierista alkaen.

Erevan on suuri ja ilmastoitu. Siellä on loputtomasti käytäviä ja hyllyrivejä niin kuin missä tahansa Prismassa Suomessa. Jättimäinen parkkipaikka. Helppo, kätevä ostoshalli, josta saa kerralla kaiken. Ei tarvitse kärsiä kuumuudesta ja autolla pääsee ovelle.

Hyllyillä ja pakastealtaissa makaavista vihannespakasteista, ravioleista ja tyhjiöpakatuista juustoista tuli kuitenkin kumma olo.

Supermarketin tuotteet säilyvät loputtomasti. Ne on pakattu miljoonaan muovikelmuun, tuotu kaukaa ja ne on tarkoitus kuljettaa autolla kotiin. Hinnat ovat samat kuin Suomessa ja ruokaa ostavat länsimaalaisiin vaatteisiin pukeutuneet varakkaat cotonoulaiset.

Alle sata kilometriä länteen on aika toisenlaista. Viimeiset kolme kuukautta olen ostanut ruokatarvikkeeni pikkulapsien ympäröimänä erilaisista kojuista ja katoksista, säilyttänyt hetken varjossa tai sammuilevassa jääkaapissa, syönyt ja toistanut saman seuraavana päivänä.

Keskipalkka täällä Grand-Popossa on n. 30 000 frangia kuukaudessa, mikä on euroissa n. 45 euroa. Sillä ei saa syödäkseen Erevanin eurooppalaisin hinnoin, mutta paikallisin kyllä (mikäli ruokittavana ei ole ketään muuta eikä raha hupene lääkkeisiin tai työmatkoihin). Sillä saa 150 palaa kotijuustoa, jota naiset myyvät Grand-Popon tietullilla, 300 pussia maniokkijauhoa tai 100 ateriaa katukeittiössä. Erevanista samalla summalla saa 6 kimpaletta saksalaista edam-juustoa, 30 pakettia italialaista spagettia. Kahdeksan ravintolaillallista katukeittiöaterioiden sijaan.

Hyppelehdin täällä kahden kulutustyylin välillä. Suomalaisessa mittakaavassa rahaa ei juuri ole, mutta jos pysyn paikallisissa tuotteissa, olen upporikas. Talouden saa kaatumaan suomenhintaisiin Erevaneihin ja ravintoloihin, mutta yhdistelemällä pärjää loistavasti.

Hintojen nousu on täällä ongelmallista paitsi siksi, että se syö paikallisten vähät varat, myös siksi, että se merkitsee kaltaisteni turistien rajallisten valuuttamäärien liikkumista yhä harvempien välillä. Jos hyvin pärjäävät siirtyvät ostamaan vain kalliita tuotteita, jää suuri joukko tuottajia ja myyjiä ansiotta – mikä puolestaan aiheuttaa paineita nostaa hintoja.

On valittava yhden saksalaisen edamin ja 25 tietullin kotijuuston väliltä. Yksi Erevan vs. 25 paikallista naista. 1:25 on ulkomaisen ja grandpopolaisen juuston välinen suhdeluku, ja samalla se kertoo tuloeroista, maksukyvystä eri yhteiskuntaluokkien välillä.

Edamit jäivät Erevanista tällä kertaa ostamatta. Yritän käydä niillä rahoilla tietullin juustoloissa.

Twin Peaks

2011-03-31T20:33:00.002+03:00

Matkan puoliväli alkaa olla lähellä. Kolme kuukautta takana, kolme kuukautta edessä. Stressitöntä elämä täällä ei ole, mutta vakaata se on. Ja kaikenlaisesta hössötyksestä huolimatta aika harmonista. Katkos elämään Suomessa on lähes täydellinen: jossain on avaamattomia posteja ja lukemattomia uutisia, kavereita ja suunnitelmia ensi syksylle ja ensi vuodelle. Jopa facebook on ovela: se valikoi täällä tapahtuvat asiat etusivulle – kaikki muu yrittää kadota internetin syövereihin.

Suurin osa ajasta on mennyt käytännön elämän hahmottamiseen: missä ovat torit, lääkärit, lähetystöt, kivat ravintolat, mukavat katukeittiöt; mitä on Cotonoussa, Abomeyssä, Ouidahissa, Natitingoussa; monelta syödä, juoda, nukkua ja kenen asioita hoitaa, puheluita soitella, papereita siirrellä.

Kaiken keskellä yritän olla museosalapoliisina. Varastoista löytyy unohdettuja pinoja ja pussukoita, veistoksia, maalauksia. Merkitsen niitä ylös lähtöäni ajatellen. Jonkun on löydettävä ne uudelleen myöhemmin.

Tänään löysin kehystetyn akvarellitriptyykin, jonka joku suomalainen on tänne jättänyt. Se kuvaa kolmea televisioruutua, joista ensimmäisessä on kuva Twin Peaksin alkuteksteistä jokineen ja vuorenhuippuineen. Keskellä on tekstitön televisioruutu, ehkä otos maisemakohtauksesta. Kolmannessa kuvassa on kaksi hiekkasärkkää, kuohuva meri ja teksti "Grand Popo". Tajuan, että joku muukin on havainnut yhteyden.

Ehkä kaikissa maailman laidalla sijaitsevissa kylissä on jotakin samaa. On ihmisiä, joiden tarinat tulevat tutuiksi ja läheisiksi. Perhesuhteita, persoonia, työkuvioita. Arkea ja elämää, joka on kovin erilaista kuin suurissa kaupungeissa, joissa kukaan ei tunne toisiaan.

Lukemattomuuden taito

2011-03-30T20:31:00.004+03:00

Ehdin lukea mahdottoman vähän juuri nyt. Ehkä paras kirja tähän hetkeen on Pierre Bayardin "Comment parler des livres que l'on a pas lus?" (2007) eli kuinka puhua kirjoista, joita ei ole lukenut.

Enemmän kuin lukemisen puolesta, se puhuu kirjoista puhumisen, niiden selaamisen, niistä kuulemisen ja niiden kuvittelemisen puolesta.

Bayard ajattelee, että kirjat ovat aina omien kokemusten ja toiveiden reflektiopintoja, että luentoja niin monia erilaisia ja että kirjat ovat niin monimielisiä ja dynaamisia kapistuksia, että on turha kantaa huonoa omaa tuntoa lukemattomista tai kesken jääneistä. Unohdamme kuitenkin kaiken aikaa lukemamme, tai muokkaamme sen mielessämme aivan uudeksi.

"Le livre – un objet aléatoire sur lequelle nous discursons de manière imprécise, un objet avec lequelle interfèrent en permanence nos fantasmes et nos illusions." (54.)

Bayard kirjoittaa, että katoaminen on samalla myös rikastumista. Ja että kirjoista puhuminen ja niistä kirjoittaminen on tärkeää luovaa toimintaa, joka tarvitsee vapautta itse kirjoista.

Tulkintojen vapauttaminen ei sinänsä ole uusi asia, mutta Bayardin käytännölliset huomiot siitä, miten valtava määrä kirjoja on, miten mahdotonta niitä on kaikkia lukea ja miten nopeasti muisti muokkaa luettua johtavat hyväksymään uudenlaisen suhteen kirjoihin, jonka keskiössä olisi niistä puhuminen pikemmin kuin itse lukeminen. On varmasti totta, että tunnemme suurimman osan kirjoista enemmän omien puheidemme ja niistä kuulemiemme tarinoiden ja mielipiteiden kuin luentojen kautta. Ja tämän hyväksyminen avaa kirjallisen avaruuden aivan toisella tavalla. Helpottava ajatus näinä lukemattomuuden aikoina - ja myös lukemisen.

***

"Le commentaire sur les livres non lus est une forme de création." (160.)

Lomabisneksiä

2011-03-27T20:22:00.002+03:00

Grand-Poposta reilu 10 kilometriä itään on suistoalue, jossa Mono-joki kohtaa meren. Paikkaa kutsutaan Bouche du Roi:ksi, kuninkaan suuksi, ja se on pitkänä jatkuvien hiekkarantojen lisäksi Grand-Popon tärkein nähtävyys. Tästä syystä se on myös keskeisin osa paikallista turistibisnestä ja oikeastaan lähes kaikki kyläläiset jotka tunnen saavat osan elannostaan järjestämällä sinne retkiä.

30 000 frangilla voi vuokrata itselleen katoksellisen veneen kuskeineen ja olla itse itselleen oppaana, mutta hauskempaa, hämmentävää, koomista, hermoja riistävää ja aivan mainiota on säätää asiaa yhdessä opaskavereiden kanssa. Silloin kutsutaan paikalle ylimääräisiä ihmisiä, tulkkeja ja hengaajia, ajellaan mopolla edes takaisin, haetaan ruokaa, kärrätään djembeä ja rakennetaan veneeseen katosta, kun todetaan, ettei keskipäivän venematka ilman auringonvarjoa onnistu. Aikaa menee mahdottomasti, kaikki suunniteltu ja toivottu tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Suomalaiset repivät hiuksiaan, paikallisten mielestä kaikki sujuu aivan normaalisti.

Opin jo aika alussa, että täällä ei pidä toivoa mitään, sillä ihmiset alkavat toteuttamaan toiveita, vaikka se olisi kuinka mahdotonta. Viaton pyyntö coca colasta ruokajuomaksi saattaa aiheuttaa ravintolan mopon käynnistymisen ja tarjoilijan katoamisen juomametsälle tunniksi tai puoleksi. Myöhemmin jostakin kaukaa löydetyn limun kanssa hiippaillaan takakautta sisään ja tuodaan se tarjottimella pöytään. Tai kun ravintolassa kysyy, mitä täällä on, vastaa tarjoilija, että "riisiä" – ja puolen tunnin päästä joku ilmestyy paikalle riisisäkin kanssa. Mikään ei ole mahdotonta, ongelmallista tai liian suuren vaivan takana. Kääntöpuolena ovat pitkät odotteluajat, ja mopojen bensakulut.

Yritän joskus kysellä mentaliteetista, ja saan vastaukseksi kategorisen imperatiivin: sinäkin tekisit saman minulle. Hassua vieraanvaraisuutta, joka bisneksenä on vähintään omalaatuista.

Torilla

2011-03-07T18:12:00.003+02:00

Mietin tänään, miten voi olla mahdollista, että istuu keskellä torikatua täpötäydessä pienessä henkilöautossa syli täynnä tomaatteja ja savukalaa, vieressä potkiva vauva ja sen äiti ja takakontti täynnä riisiä ja ämpäreitä, ja odottaa puskataksin kuljettajaa ja yhtä viimeistä etupenkille tungettavaa kyytiläistä saapuviksi, eikä ole yhtään kuuma eikä tukala olla. Siinä sitä vaan istuu ja kököttää, hiki valuu, aurinko paistaa ja ihmiset huutavat ja on ihan mukavaa. Oikeastaan on ihan vilpoisaa, sillä ikkunat ovat auki ja katto varjostaa vähän, vain hikinoroista voi päätellä että lämpöä on yli 40 astetta.

Käytiin Comén torilta ostamassa savukalaa, kuivattua katkarapua, tomaattia, sipulia, inkivääriä, valkosipulia, chiliä ja maissijauhoa huomista naistenpäivää varten. Ollaan tekemässä akassaa kala- ja pinaattikastikkeella ja jälkiruuaksi mango-pannukakkua vähän suomalaisittain. Ajateltiin, että ollaan kerrankin ihan vain naisten kesken, ja tehdään ihan oikeasti afrikkalaista ruokaa.

Akassa on sellaista maissipohjaista pastaa tai tahnaa, jota dipataan tuliseen kastikkeeseen. Se on aika valkoista ja sitkoisaa, mannapuuromaista, mutta varsinkin hapatettu versio on hyvää chilin kanssa. Maniokki- ja jamssijauhoista tehdään samankaltaisia möhmöjä, nimet vaan vaihtelevat ja koostumuksessa on pieniä eroja. Joskus tahna jätetään muotoilematta ja siitä otetaan sormin pieniä palasia, joskus siitä tehdään isompia palloja tai pieniä blinimäisiä kakkuja. Katkaravut ja chilit tulevat kastikkeen mausteeksi. Pääraaka-aine on savukala. Ja juusto, joka ostettiin puskataksin ikkunasta tien varren naisilta tietullin kohdalla. Taksia ei haitannut ajaa vastaantulevien kaistalle toiselle puolelle tietä samalla kun matkaseura huutaa juustonaiselle, että nopsaan nopsaan kaksi juustoa ja vaihtorahaa takapenkille.

Comén tori on joka kuudes päivä ja logiikka on paikallisillekin vähän hankala. Jos ei satu tietämään edellistä toripäivää, ei voi tietää, koska seuraava on. Togon puolella olisi myös ollut tori tänään, se taas järjestetään kahdeksan päivän välein. Grand-Popon tori on onneksi joka lauantai viikosta toiseen. Jokaisesta niistä saa täsmälleen samoja asioita: kankaita, savustettuja ja kuivattuja kaloja, chiliä, tomaattia, sipulia, hedelmiä, kanoja ja kukkoja, joiden jalat on sidottu yhteen, vuohia naruissa, fetissiobjekteja, säilykkeitä, hiusvärejä, kynsilakkoja, rintaliivejä, sandaaleita.

Grand-Popon risteyksessä purkauduttiin taksista ulos ja kasattiin ämpärit ja kalat ja tomaatit zemikuskin syliin ja viipatettiin takaisin töihin. Ja sitten osa porukasta lähti taas takaisin Comén, koska ilmeni lisää ostettavaa.

Maaliskuun alku

2011-03-04T18:17:00.002+02:00

Pyörästä on takakumi puhki ja siihen pitää lisätä ilmaa aina parin kilometrin jälkeen. Ihmiset tien varressa muistavat huomauttaa, kun rengas alkaa tyhjetä. Sen huomaa kyllä itsekin, on liian raskasta pysähdellä juttelemaan tai kovasti odottelemaan kilejä ja kanoja tien yli. Ihmettelen, miten tarkkaan eläimet osaavat varoa. Ehkä väistäminen on niillä geeneissä. Tai samalla kun emo opettaa niille kodin, se opettaa myös teiden ylitykset.

Eilen merestä löytyi kuollut kilpikonna. Miehet nostivat sen rannalle, se oli jättisuuri, todella kuollut ja verinen. Myöhemmin kilpikonnien suojelijat kaivoivat sille haudan rantahiekkaan. Pythonien ja Boa-käärmeiden tavoin ne ovat pyhiä eläimiä täällä.

Pihan akasiassa nukkuu lepakoita ja haukka kiertää taivaalla ympyrää. Täällä on todella hiljaista nyt, kun melkein kaikki ovat poissa. Huomenna on konsertti ja G. on Cotonoussa laitattamassa hiuksia ja hakemassa uutta pukua. Suomalaiset "jovot" ovat myös matkoilla, viisumeita hankkimassa, Burkinassa, Malissa.

Meitä on vain kaksi täällä. Yritetään seurata presidentinvaaleja: käydään parin tunnin välein joenvarren kylässä tarkastamassa, josko sinne saapuisi vaalikampanjoitsijoita. Illalla ehkä selviää voidaanko vaalit pitää sunnuntaina. Kaikki eivät ole saaneet äänestyslipukkeitaan ajoissa, huhujen mukaan varsinkin oppositiota kannattavilla alueilla äänestäjien rekisteröiminen takkuilee pahasti. Vaaleja tuskin kuitenkaan järjestetään ennen kuin kaikki voivat äänestää.

Söin katukeittiössä riisiä ja tulista kalakastiketta ja juttelin vanhan herran kanssa lähikylien aurinkopaneeleista. S. sanoo, etten saisi syödä kadulla vatsatautiriskin takia.

Lähtöjä

2011-03-01T18:19:00.003+02:00

Elämä täällä on tiivistä ja sosiaalista. Jatkuvan "yhdessä olon" seurauksena syntyy samansuuntaista ajattelua, ymmärrystä ja lauseita, joiden juju kumpuaa niistä miljoonista pienistä väärinkäsityksistä, joihin täällä joutuu jatkuvasti. Paikallisilla pojilla on esimerkiksi tapana toistella englanniksi, että "we will be together", mikä kuulostaa suomalaiseen korvaan vähän samalta kuin "une promenade à la plage", mikä puolestaan tarkoittaa, ihan oikeasti, pikemmin perheen perustamista kuin mitään ystävyyden hierontaa (vaikka tämän pojat kyllä tiukasti kieltävät).

Tässä yhteisessä elämänpiirissä on sellaista korvaamatonta tietoa, kuin että pizzan saaminen Marcelilta kestää pitkään, 10 000 frangin seteleitä on turha yrittää saada rikottua muualla kuin ranskalaisravintoloissa, että koko ajan jäädään velkaa pastiskaupan tädille tai hän meille.

Me olemme alkaneet kutsua itseämme jovoiksi - ja kännykkään tuleekin viestejä, jotka alkavat "Hi Anna, tell jovos that...". Meillä on täkäläisestä näkökulmasta riemastuttavia projekteja, kuten kadonneiden museoesineiden metsästystä, lintujen bongausta, vateja päänsä päällä kantavien naisten valokuvausta. Muusikko on epäilemättä normaalein ammatti, kielten opetusta voisi myös tarjota.

Tänään porukka vähenee, kun moni lähtee takaisin Suomeen. Sen kunniaksi pihalla käy jos jonkinlaista hyvästelijää. Pyykkituvassa lauletaan nauhalle Maamme-laulua, nainen kantaa kanoja päänsä päällä, reggae-hippi hakkaa balafonia terassilla. Vaihdetaan valokuvia ja sanotaan hyvästejä. Osa valmistautuu palaamaan Suomeen, osa taas uudenlaiseen elämään täällä.

Helmikuuta

2011-02-25T17:20:00.002+02:00

Täällä on presidentinvaalit tulossa, mutta niiden ajankohtaa on siirretty jo ainakin kerran. Ehdokkaita on yli kaksikymmentä ja istuva presidentti yrittää pitää tiukasti kiinni vallastaan. Naapurin aita, Villa Karon vieressä oleva katukeittiö ja hautausmaa mainostavat tätä Yayi Bonia. Hänelle on myös tehty laulu, joka jää päähän soimaan: "Yayi Bonii, Yayi Bonii, Yayi Bonii…".

Nykyisen presidentin vakavin vastaehdokas on Länsi-Afrikan keskuspankin johtaja Bio-Tchané. Hänellä oli pari viikkoa sitten vaalitilaisuus Villa Karon monitoimisalissa ja osallistujille oli luvattu matkarahat palkkioksi osallistumisesta. Palkkiorahojen jakajat päättivät kuitenkin pitää rahat itsellään, ja väkijoukko sai aikaan pienen mellakan. Rähinä meni nopeasti ohi, mutta sillä oli yksi yovo-uhri: joku varasti pään "Valkoiselta mieheltä, joka laskeutuu puusta" - Juha Mennan puuveistokselta, joka on roikkunut pihan akasiassa monen vuoden ajan. Päätä etsitään, mutta yleisesti voidaan sanoa, että taide-esineet kokevat kovia täällä kuumassa, liskojen, tuhohyönteisten ja riehakkaiden presidentinvaalien maassa.

Viime viikolla myös Cotonoussa oli pieni kaaos, kun ihmiset mellakoivat vaalien takia. Opposition edustajien nimiä ei ilmeisesti löytynyt vaalilistoilta ja tämä aiheutti ärtymystä. Itse en todistanut kumpaakaan tapahtumaa, kuulin vain jälkikäteen – tai, absurdia kyllä, huomasin facebookista. Kaikki rähinä tuntuu kaukaiselta tässä hiljaisuudessa, jossa kuljetaan edes takaisin kaupunginraittia, jota myös "gossip avenueksi" kutsutaan; tervehditään ravintoloiden ja baarien omistajia, tuttuja muusikoita ja oppaita ja kerrataan, missä kukakin on koskakin ollut.

Harmattan on kääntynyt yöllisiksi ukkosmyrskyiksi ja helteeksi. Myrskyn mukana tuli toissapäivänä myös armeija lentomuurahaisia. Voi olla, että käytännön elämä samalla hankaloituu: aurinko alkaa polttaa ja moskiitot heräävät henkiin. Jalkoja voi kärventää työntämällä ne terassin raoista ulos aurinkoon. Silti on vielä vehreää ja kaunista, mereltä tuulee ja kalastajat vetävät verkkoa rannalla.

Sairaana

2011-02-12T22:13:00.006+02:00

Ensimmäistä kertaa kuumeessa täällä. Katson "Brothers and Sisters":in ensimmäistä tuotantokautta ja ihmettelen ihmisiä ja heidän vaatteitaan, kun he juovat lattea pahvimukeistaan; viinilaseja ja keittiötä. En voi oikein ymmärtää, että jostain saa maitokahvia, hyvää viiniä ja uunissa paistettua ruokaa. Ero Los Angelesin ja Grand-Popon välillä on aivan mieletön... Ero Helsingin ja Grand-Popon välillä on aivan mieletön.

Kävin tänään lääkärissä kuoppaisen hiekkatien päässä pikkukaupungin laidalla. Lääkäri nauroi, että se olen minä tällä kertaa - en aina pelkän tulkin roolissa. Kaupungissa on myös kauppa, jossa on jääkaappi, jossa on joskus myynnissä jogurttia. Ostin cokista, joka maistui oudolle.

Illalla ajellaan uudelleen edestakaisin Grand-Popon ja Come:n lääkärin väliä, haetaan reseptejä ja käydään apteekissa. Valtatiellä on pilkkopimeää, niin kuin Suomessakin joskus. On mukavaa, kun aina ja joka paikassa ei ole sähköä. Pimeys on rauhallista.

Lost in Translation

2011-02-04T22:13:00.005+02:00

Juttelin muutama päivä sitten puhelimessa L:n kanssa, joka oli Cotonoussa käymässä. Meille oli neuvottu sieltä supermarché, josta saa kaikenlaisia asioita, joita länsimaissa on tapana saada kaupasta. Siellä olikin kuulemma esimerkiksi viiniosasto (!), ja mieleen piirtyi kuva Pariisin Bonne Marché:sta shampanjoineen ja ostereineen. L kertoi olevansa ostamassa mangoja. Ihmettelin hetken, mutta hyväksyin tiedon ja välitin sen puhelun jälkeen eteenpäin: "Sieltä saa kaikkea! …L. osti mangon". Oli mahdotonta hahmottaa, että kyse voisi olla jostakin muusta kuin hedelmistä, ja samalla ostoksessa ei ollut mitään järkeä. Jos täältä jotakin saa, niin mangoja.

Myöhemmin kävi ilmi, että Cotonoussa sijaitsevassa tavaratalossa on ihan oikeasti Mangon vaateliike. Siinä ei vaan myöskään tuntunut olevan mitään järkeä: Cotonou on "kaupunki", jonka teistä puolet on hiekkaa ja rakennukset korkeimmillaan kaksikerroksisia. Valitsin tulkintavaihtoehdon, joka jollakin tapaa oli enemmän uskottava.

Suurin osa väärinymmärryksistä, käsittämättömyyksistä ja ihmeellisyyksistä johtuu täällä siitä, että kontekstit vaihtelevat liian radikaalisti. En ymmärtänyt aluksi ihmisten tervehdyksiä, sillä en ymmärtänyt, mitä järkeä on kysyä keltään "onko hän saapunut hyvin". Samalla logiikalla en pystynyt ymmärtämään Mangon oikeaa merkitystä, vaikka puhuin suomea suomalaisen kanssa.

Tänä iltana tilasin ravintolassa karahvin sodabia (paikallista jännää palmuviinaa) ja tarjoilija sanoi käyvänsä tutkimassa onko sitä. Vähän ajan kuluttua hän palasi takaisin viiden ananaslautasen kanssa ja jakoi ne pöytään. Vähän ihmettelimme, mutta söimme ananaksemme suomalaisina mukisematta. Ilmoitin alkavani vähitellen luovuttaa kommunikaatioyritysteni kanssa. Laskussa ei onneksi ollut mainittu sodabia saatikka ananasta. Yksi tulkintamahdollisuus on, että ananas tuli jotenkin sodabin hyvitykseksi – tämä ei vaan tullut puheeksi, ei ehkä tarvinnut tulla.

Opettajat eivät täällä tiedä, koska heidän oppilaillaan on koeviikko tai lomaa. Suurin osa asioista tulee jotenkin puolittain yllätyksenä tai yhtäkkiä. Puhelimilla soitellaan edes takaisin, muutaman metrin välimatkoja ja monia kertoja päivässä – ikään kuin se korvaisi yleisen hämmennyksen. Se auttaakin vähän, sillä aikataulut muuttuvat jatkuvasti. Ilman puhelinta tuskin kukaan onnistuisi olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan – huolimatta siitä, että myös välimatkat ovat minimaalisia. Lopputuloksena on kaikenlaisia onnistumisia. Kulku niitä kohti on vain yhtä kaaosta.

Voodoo-luento

2011-01-30T09:09:00.002+02:00

"Le travail sur l'imaginaire et les symboles est encore plus vital si l'on peut encourager l'individu et les groupes humaines à retrouver une cohérence intérieure ou interne, de façon à être plus à même de vivre en paix avec ses voisins et en harmonie avec le reste du monde." (Dominique Aguessy: Contes du Bénin.)

Beniniläinen folkloristi, sosiologi Dominique Aguessy kirjoittaa voodoo-uskonnon merkityksestä hyvin samaan tapaan kuin monet eurooppalaiset filosofit mielikuvituksen, sanallistamisen ja tarinankerronnan tärkeydestä inhimilliselle olemiselle ja etiikalle: symbolien avulla voidaan luoda sisäistä koherenssia, niin, että myös suhde toisiin ihmisiin muuttuu. Mahdollistetaan rauhallinen yhdessäelo, harmonia suhteessa maailmaan.

Vodú (foninkielinen nimitys hengille) viittaa kaikkeen siihen, mikä on mystistä, tuntematonta ja siten pyhää. Voodoohon liittyvillä uskomuksilla, jumalhahmoilla, hengillä ja ennen kaikkea niihin liitetyillä tarinoilla pyritään vastaamaan kysymyksiin elämän merkityksestä, inhimillisen olemisen positiivisista ja negatiivisista puolista, hyvästä ja pahasta.

Terapian tapaan voodoon tarjoama apu kriisitilanteissa toimii ulkopuolisen henkilön välityksellä. Bokono, eräänlainen pappi, joka toimii Fa:n eli elämän salaisuuksien tai kohtalon jumalan tulkkina, auttaa löytämään mielekkään tavan olla ja elää. Etsintä saa puolestaan ulkoisen muodon, kun Hounon, fetissipappi, valmistaa fetissiesineen tai antaa ohjeet ruoka- tai juomauhrien toimittamiseen.

"Demonit", jotka vainoavat ihmisiä (länsimaisesta näkökulmasta nämä ovat ehkä traumoja, pakkomielteitä, minuutta tuhoavia ajatusmalleja) yritetään voodoo-uskonnossa sopeuttaa osaksi yksilöä – toisin kuin esimerkiksi katolilaisissa perinteessä, jossa pahat henget manataan pois mutta ne palaavat aina uudelleen ja uudelleen riivaamaan. Analogia länsimaiseen lääketieteeseen on hyvin selvä: hoidetaan oiretta, muttei sen syytä.

"Ainsi, l'angoisse diminue par le contact avec une tierce personne chargée de résoudre vos problèmes en utilisant d'autres références que les causes objectives, les faits et les résultats. Ce qui importe pour le consultant, c'est d'abord de se sentir mieux, de réconcilier son corps avec ses sentiments, sans être blâmé ou condamné."

…Kärsimys vähentyy toisen henkilön avustuksella, joka on valtuutettu tai uskottu ratkaisemaan ongelmat – eikä tämän ratkaisemisen tarvitse välttämättä liittyä faktoihin, syihin ja seurauksiin. Se, mikä on kaikkein tärkeintä itse yksilölle, on tuntea olonsa paremmaksi, tehdä rauha ruumiinsa ja kokemuksiensa kanssa ilman, että hän tuntee olonsa syytetyksi tai tuomituksi.

Monet psykoanalyytikot ovat myös puhuneet ulkopuolisen tahon merkityksestä. Valmistaudumme kertomaan tarinamme toiselle, ja samalla jokin liikahtaa omassa olemisessa ja minuudessa.

"Kun kieli puhkeaa puhumaan, tulee vastaus. Ja vaikka ei tulisikaan, ihminen on alkanut puhua." (Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä, s. 190.)

Eräs kotimatka

2011-01-27T15:09:00.002+02:00

Vuokraemäntä halusi vaihtaa sängyn ja koristetyynyjen päälliseksi kankaan, jossa on sama kuosi kuin ikkunoiden ja kylpyhuoneen verhoissa . Muutaman viikon takaisen huoneenvaihdon seurauksena ikkunat ja sänky ovat olleet eri paria. Niinpä kävin tänään keskipäivällä kotona tyynyjä ja peittoja vaihtamassa.

Mietin, että tekstiilit ovat täällä tärkeitä. Aina puhtaita ja kauniita. Violetteja, vihreitä, ruskeita, sinisiä. Abstrakteja viivoja ja ympyröitä, sulkia, katkarapuja, kalanruotoja. Kuoseja on paljon mutta kuitenkin rajallinen määrä. Niin, että aina välillä jonkun vaatteissa tulevat vastaan tutut värit ja kuviot.

***

Kotiin lähtiessäni sinetöin ystävyyden heimopäällikön kanssa, saatuani ensin housuni silitettyinä pyykistä, toimittuani sihteerinä ja puhuttuani vähän suomea hänen kanssaan. Portilla sain kutsun kotikylään ja sitten ajettiin samaa matkaa koteja kohti: minä polkupyörällä ja hän töötöttäen mopolla ohi.

Paluumatkalla kotoa pysähdyin neljä kertaa: kerran englannin klubilaisten kutsumana (en ole klubilla vielä käynyt, edellisellä yrityksellä se oli koeviikon takia peruttu), kerran vastaamassa kyselyyn siitä koska omat englannin tuntini alkavat, kerran kertomassa lapsille omaa nimeäni (juttelu on hyvä vastalääke jovo-huuteluun) ja sitten vielä kaupassa etsimässä vessapaperia, joka on ollut alkuviikon loppu kaikkialta.

Matkanteko on hassua täällä. Suunnittelen hiljalleen lautapeliä Grand-Popon raitista. Siinä La Sirène -baariin ja Marcelin pizzeriaan saa jäädä aina muutaman kierroksen ajaksi oluelle ja syömään. Lapset piirittävät tietyissä kohdissa ja nuorille pitää opettaa englantia. Zemillä pääsee nopsaan paikasta toiseen, polkypyörälläkin suhteellisen helposti. Parhaalla tuurilla tuttu muusikko ajaa ohi ja tarjoaa kyydin.