Yksinäisyys ja yhteys. Kaupungin tilat.

Kirjoitin keväällä Pariisista, että koen siellä eräänlaisen hiljaisuuden kaiken hälyn ja vilkkauden keskellä. Olen osa jotakin suurta ja tiivistä ja silti irrallaan siitä ja yksin. Mutta tämä yksinäisyys ei ole mitenkään surullista. Tunnen mahtuvani kaupunkiin, sopeutuvani ympäri vilisevien ihmisten keskelle. Ja aina välillä tapahtuu kohtaaminen, joka ikään kuin liittää minut kaupunkiin vielä lujemmin ja muistuttaa siitä, että kukaan ei ole yksin.

...no man is an island.

Yllä oleva on myös otsikko Jesper Justin videoteokselle (No Man Is an Island 2002), joka on esillä sunnuntaihin asti Kiasman näyttelyssä Notkea katu. Kyse on julkisista tiloista, kaduista, aukioista ja maisemista kronotooppeina - tiloina joihin sisältyy paikan lisäksi muita merkityksiä, ajallisia, historiallisia, kulttuurisia (kronos aika, topos paikka). Justin (jota olen ihaillut

ennenkin) teoksessa keski-ikäinen mies tanssii musiikin tahdissa Kööpenhaminalaisella aukiolla. Aukion reunalla puolestaan kyynelehtii nuori mies, katsoo välillä tanssivaa ja itkee lisää. Miehet tuskin tuntevat toisiaan ja silti molemmat mahtuvat aukiolle, saavat olla julkisessa tilassa ja ottaa sen omakseen eri tavoin. Molemmat käyttäytyvät poikkeuksellisesti mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Kaupungissa on lupa olla.

Poikkeuksellinen käyttäytyminen on teemana myös Ahmet Ôgütin sympaattisissa valokuvissa, joissa taiteilija on lavastanut ympäri Helsinkiä (kotikaupungissaan?) Istanbulissa näkemiään erikoislaatuisia tai hassuja kohtauksia. Helsinki muuttuu kaupungiksi, jossa voi kuljettaa lastillista matkalaukkuja rullalaudan avulla, rinkeleitä hatussa, täysiä juomalaseja tarjottimella polkupyörän tangolla, käyttää kaverin kanssa samaa kaulahuivia tai jatkaa tikkaita toisilla lyhtypylvääseen ylettääkseen. "Yhtenäisiä ongelmia, kekseliäitä ratkaisuja" on kuvasarjan otsikko.

Installaatio Mon grand récit: Weep Into Stones (2005) pureutuu samaan aiheeseen kuin minä tuossa taannoisessa Pariisi-postauksessani. Kyse on siitä, miten paikat muuttuvat henkilökohtaisiksi. Historialliset ja kulttuuriset merkitykset saavat meiltä meidän oman henkilökohtaisen historiamme, emootioidemme, valon ja kerrostuvat entisestään. Lee Bul on rakentanut teoksen, joka koostuu erilaisista pienoismalleista, jotka viittaavat 1900-luvun utopistiseen arkkitehtuuriin. Mukaan on liitetty myös sitaatti Sir Thomas Brownelta "Weep into stones/ Fables like sorrow/ Our few evil days". Our few evil days... Mukana on nurinpäin kaadettu Hagia Sofia, Mussolinin aikaista roomalaista arkkitehtuuria, amerikkalaista pilvenpiirtää, moottoritieramppia. Kaikilla niin taiteilijalle henkilökohtainen kuin kulttuurinenkin merkityksensä.

Mutta tärkein syy, miksi halusin nyt sanoa jotakin tuosta Notkea katu-näyttelystä, oli Petra Lindholmin teos No End (2005), jossa nuori nainen kulkee taksilla läpi öisen New Yorkin. Hän on unen ja valveen rajamailla ja kaupungista välittyvät oikeastaan vain yön valot ja erilaiset heijastukset. Subjektiivinen kokemus öisestä suurkaupungista, tietämättömyys tarkasta sijainnista tai ympäröivästä todellisuudesta on yhtaikaisesti pelottava ja rauhoittava ilmiö. Samoin ajatus kaupungista, joka ei koskaan nuku.

Näyttelyesittelyssä luki jotakin siihen suuntaa kuin, että teoksen aiheena ovat "anonyymit julkiset tilat, joissa nainen toisaalta on yhdessä muiden kanssa, toisaalta yksin muistojensa kanssa".

Tämä on juuri se, mitä itse koen Pariisissa ollessani. Matkustaessani viideltä aamuyöllä bussilla halki koko kaupungin eteläisestä 15. arrondissementistä st. Germainin, Châtelet:n alueen, asemien seudun läpi kohti lentokenttää. Tai kävellessäni sateisena syyssunnuntaina pitkin Marais'n kapeita katuja.

Yksinäisyyttä ja yhteyttä.

Lindholmin teoksen taustamusiikkia (the Ark: "No End"):

Traaginen erehdys. "Evoluutio on sopeutumista oleviin oloihin, ei tuleviin."

Kyetäkseen paremmin uimaan ja sukeltamaan siivetönruokit olivat aikoinaan evolutiivisen hitaasti luopuneet lentotaidosta. Sukupuuton valossa se oli traaginen erehdys, mutta niin evoluutio toimii: eliöt sopeutuvat oleviin oloihin, eivät tuleviin, joista eivät vielä mitään voi tietää. Satojatuhansia tai miljoonia vuosia sitten siivetönruokit eivät olleet aavistaneet, että joskus vielä maailmassa olisi olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä. (Maarit Verronen 2004 Keihäslintu, 160.)

"...olentoja, jotka haluaisivat nukkua yönsä niiden höyhenten keskellä"... Mukavia tuollaiset olennot. Verrosen romaanin siivetönruokki-intoilija on sympaattinen hahmo. Että jollekin kasvaa tärkeimmäksi ja merkityksellisimmäksi se, että saa jäljittää yli sata vuotta aiemmin sukupuuttoon kuolleen linnun elämää.

Viime aikoina olen tullut lukeneeksi kirjoja, joissa käsitellään yhteiskuntaa ja historiaa pikemminkin luonnontieteellisestä kuin humanistisesta näkökulmasta (jos nyt tällaista erottelua haluaa edes tehdä). Olen nähnyt, miten kehityskulkuihin syntyy sattuman kautta katkoksia tai miten evoluutio saa ennalta-arvaamattomia käänteitä ja muuttuu vastavoimakseen. Luonnontieteilijä-humanistien teoksia ja sci-fiä, Verrosta, Philip K. Dickiä jne. Näissä ekologisissa ja teknologisissa romaaneissa tuhoutuvat vuorotellen luonto ihmisen jäljiltä tai ihminen omilta jäljiltään. Eihän siivetönruokki ei ole ainoa eliö, joka ei kyennyt aavistamaan tulevia oloja.

Jäin lisäksi koukkuun Foxilla viime vuonna alkaneeseen scifihömppään "Terminator: the Sarah Connor Chronicles", jossa eletään vuodessa 2007 (kronologisesti toisen ja kolmannen terminaattori-leffan välissä) ja yritetään muuttaa tulevaisuutta ennen kuin kyborgit tuhoavat viimeisenkin ihmisen.

Juoniaddiktina on vaikea ymmärtää sitä, että Terminaattoreissa tulevaisuuden ja menneen välisissä muutosyrityksissä ei aina synny loogista lopputulosta. Miten tulevaisuuden John Connor voi olla sama John Connor kuin vuodessa 1987 tai 2007? Eikö mennyt kaiken aikaa muuta tulevaa toiseksi, sehän noissa on ideana? Eikö John Connor muka tuhonnutkaan itseään geeniperimältään sinä yksilönä, joka hänestä oli tuleva lähettäessään ystävänsä suojelemaan menneisyyteen äitiään ja ystävän muuttuessa hänen omaksi isäkseen? Monimutkaista. Vähän kuin saippuasarjaa spekuloisi. Mutta toisaalta voi lähteä miettimään, että ehkä John on silti identiteetiltään sama, biologiasta ja geeneistä huolimatta, sillä sama sankarillinen äiti pysyy. Ehkä äidin muuttumaton käytös ja suuri rakkaus tekevät pojasta joka kerta saman miehen. Tämä on ehkä tarinan lopullinen opetus, vielä ei voi sanoa. Tulossa on ilmeisesti elokuva Johnin aikuisuudesta siellä tulevaisuudessa, joskus vuonna 2009, meidän ajanlaskuamme. Sitä odotellessa...

Televisiosarjassa mielenkiintoista on myös kysymys robottien (tai kyborgien) mentaalisista kyvyistä (ne eivät ehkä nouse ensimmäisenä pohdinnan kohteeksi Schwarzeneggeriä katsoessa). Näyttää siltä, että Johnia suojelemaan lähetetty (tällä kertaa tyttö)robotti on sarjan mittaan hyvää vauhtia inhimillistymässä. Jos esimerkiksi taide tai luovuus toimivat subjektiuden mittareina, robotti on todella hankkimassa itselleen identiteettiä kiinnostuessaan empatian kysymyksistä ja taiteesta, kauneudesta, tanssista. Vähitellen hän ei ole enää ainoastaan rationaalinen ja intentionaalinen olento (molemmat kyvyt kyborgille ohjelmoitavissa) vaan myös tunteva ja kokeva yksilö. Sarjan ihmishahmot kuitenkin edelleen suhtautuvat tyttöbottiin vihattavana teknologisena oliona, joka uhkaa ihmiskuntaa ja jota ainoastaan käytetään välineenä ihmisten voiton saavuttamiseen. Villi veikkaukseni on, että sarjassa maailman kohtalon tulee kuitenkin ratkaisemaan ihmisten empatiakyky, ei se, saadaanko teknologian kehittyminen katkaistua ajoissa tai viimeinenkin robotti tuhottua maan päältä.

"Evolutiivinen hitaus", josta Verrosen katkelmassa puhutaan, ei toteudu tällaisessa menneen ja tulevaisuuden välillä liikkuvassa scifissä: evoluutiosta tuleekin silmänräpäyksessä tapahtuvaa kehitystä, sopeutumista tuleviin oloihin jossakin eri mahdollisten maailmojen väliltilassa, kun kaikki vaikuttaa kaiken aikaa kaikkeen ja menneisyys ja tulevaisuus muuttavat toisiaan hurjassa ajattomassa limbossa.

Erilaisia traagisia erehdyksiä...

Muistiinpano: Peter Hoeg rakkaudesta, Kasper ja Stine

[Keskeneräiset]

Absoluuttisen sävelkorvan ja fyysikon vuoropuhelu rakkaudesta Peter Hoegin romaanissa Hiljainen tyttö.

Päähenkilö Kasper rakkaudesta naisiin:

Naisellisella ei ole tiettyä ääntä. Ei tiettyä sävellajia. Ei tiettyä väriä. Naisellinen on prosessi. Siinä hetkessä jossa dominanttiseptimisointu purkautuu duurisävellajin subdominanttiin, siinä hetkessä kuulee naisellisen.
Kasper oli siihen saakka elänyt dissonanssissa. Äkkiä hänen asuntovaununsa ei ollut enää asuntovaunu. Se ei ollut enää pyörillä liikkuva liiteri. Se oli koti.
Stinen läsnäolo nosti esiin värejä, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Se pyöristi kulmia, se kutsui näkyviin pintoja, joita ei ollut ennen ollut. Se muutti kirjojen sisällön. Ja nuottien. Bach olisi kuulostanut toisenlaiselta ilman naisia. Todennäköisesti hän ei olisi kuulostanut ylipäänsä ollenkaan. (Hoeg 2008 Hiljainen tyttö, 281.)

Stinen hahmo rakkaudesta ja yhteydestä toiseen:

-Minä luulin, että rakkaus on muoto, hän sanoi. -Että se olisi tunteita, jotka kerrostuvat tietyn olennon ympärille. Tietyn sydämen. Kasvojen. Äänen. Sinun kanssasi rakkaus on jotain aivan muuta. Se on kuin jokin avautuva. Ovi. Avoimuus. Kuin jotain, minkä kautta minä putoan ulos. Se muuttuu kaiken aikaa. (s. 305.)

-Kun tuntee toisen ihmisen tuoksun, Stine sanoi, - tuntee olevansa aivan lähellä. Vaikuttavat aineet - esterit ja rasvahapot - ovat liuenneina ihon rasva-aineisiin, mistä hikoamisprosessi vapauttaa ne. Suun ja nenän avoimilla limakalvoilla ne taas tiivistyvät. Me huomaamme sen tälläkin hetkellä. Siinä, missä me olemme nestettä ja tuoksuja, olemme hyvin lähellä yhteensulautumista. Sieltä on lähtöisin tunne, että se voisi olla mahdollista. Että viimeinen kahta ihmistä erottava kalvo voisi hajota. Mutta niin ei tapahdu. Ei koskaan. (s. 308-309.)

-Dirichlet'n väittämä, Stine sanoi. - Se on minimaalisia pintoja koskeva. Erittäin kaunis todistelu. Kun laajennamme pintaa, se pyrkii, samalla kun antaa periksi, peittämään mahdollisimman pienen alan. --- -Kaikki elolllinen, Stine sanoi. -Ja kaikki eloton. Pyrkii samanaikaisesti laajentumaan ja pysymään. Myös rakkaus. Se on arvoitus. Miten voi pudota vapaasti? Hellittämättä otetta hätäjarrusta? (s. 313.)

Ja vielä Kasper:

Rakkaus liittyy tavalla tai toisella jälleentuntemiseen. Tuntematon voi kiehtoa meitä ja vetää puoleensa, mutta rakkaus on kiireetöntä kasvamista ympäristössä, jossa vallitsee luottamus. Siitä hetkestä jona oli nähnyt Stinen rannalla Kasper oli kuullut jotakin jo ennen kuulemaansa, se oli luottamusta ja se kuului nytkin. (s. 422.)